En ollut ajatellut itkeä, enkä itkenytkään. Muuten vain silmät alkoivat vuotaa, kun poika sulki kotioven. Kuudelta lähti toiseksi vanhimman kyyti Raahen asemalta Vihannin kautta Rovaniemelle. Tänään hän aloittaa asepalveluksen. Tämä oli meille ensimmäinen kerta, koska esikoinen anoi lykkäystä opiskelun takia.

Eilen havahduin ajattelemaan, että kunhan olen täyttänyt 50, niin meillä on kotipesä tyhjentynyt. Kuopuskin on silloin jo etenemässä ykköselle. Syöttölautasen äärelle jää vain lukkari seisomaan, ja pelinjohtaja huiskuttamaan viuhkaansa. Täytyy vain rukoilla, ettei kukaan haavoitu saati pala matkalla.

Illalla saunan jälkeen palmikoin poikani kauniit vaaleat ja paksut hiukset letille, joka ylsi kenties pidemmälle kuin omani. Kun isä oli ottanut kuvan, aloin napsia lettiä poikki. Muistin, miten jokin aika sitten kohistiin siitä, mitä Päivi Räsänen oli mahdollisesti sanonut armeijaan menevien nuorten miesten tukan leikkuusta. Nyt viimeistään pystyn hyvin samaistumaan Päivin ajatuksiin ja tunnelmiin. Turhamaisuutta tai ei, niin koville meinasi minulla ottaa. Tällaisiin asioihin vain alistuu, suuremmin kyseenalaistamatta. Ehkä pitkät hiukset ovat turvallisuusriski metsissä kaahottaessa. Tai ehkä hiusten leikkuu on ensimmäinen harjoitus, jonka avulla sotamiehet kasvatetaan noudattamaan ylempien antamia käskyjä, itsestään välittämättä. Oli miten oli, meidän poika näytti kuitenkin edelleen aivan mukavalta lyhyissä hiuksissaankin.  

Mies palasi saattamasta poikaa ja koetti itkettää minua lisää kuvailemalla omia ajatuksiaan: noin nuorina aikanaan monet suomalaismiehet jouduttiin lähettämään sotaan.