Jouko Mäki-Lohiluoma:

 

"Lehti kasvoi pihakoivussain. Se tuhansista eräs oli vain.

Kellastuneet värit olleet ei, kun jo pohjoistuuli mukanaan sen vei…

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Luodolla meren suolaisen syntyi lokinpoikanen.

Tuskin aukaista ehti silmiään, kun jo hyökyaalto vei sen mennessään…

 

Juuri kuoriutunut kaaliperhonen lenteli joukossa muiden.

Siivet vielä kiilsi uutuuttaan, kun jo joutui se varpusen kitaan…

 

      Monet kauniit kesäpäivät

      näkemättä jäivät,

kun matka päättyi ennen aikojaan.

Mutta myöskään syksyöiden myrskyt

ja kylmän meren tyrskyt

tavoittaneet eivät kourallaan."

 

 

Tämä vanha laulu, jonka Anne-ystävältä opin vuosia sitten, palautui mieleen tänään kuorosta pyöräillessäni hehkuvankeltaisten haapojen alitse. Kotiin päästyä laitoin puhelimen lataukseen ja sain viimein soitettua siskolle. Tämän päivän kriisipalaverista oli kuulemma ollut suuri apu. Viime yö oli ollut painajaisia rauhoittavasta lääkkeestä huolimatta. Uhkan pakenemista juoksemalla kuin tervassa.

 

Joukon kaveri Teppo Nuorva on niin ikään kirjoittanut lauluja ennenaikaisesta kuolemasta:

"Näin kun kurkiaura kohos korkealle, ylös taivaan sineen joen tuolla puolen. Mukaan tahtonut mä oisin taivahalle, ylle kaiken tämän surun, tämän huolen... Tiedän ettei Isä jätä lastaan, emme turhaan täällä kanna kuormiamme. Miks nyrkin kohottaisin taivaan valtaa vastaan? Miks hylkäisin mä ainoon auttajamme?

Herra antoi, Herra otti, mutta miten kiittää jaksan, kun on voimat ajat sitten loppuneet. Sillä jälkeen viime talven tuntuu: liian paljon maksan, kun muistot murtavat, kun jää vain kyyneleet...

Herra antoi, Herra otti, Herra näkee heikon uskon, Herra näkee haaveet maahan sortuneet. Ehkä jälkeen tämän kaiken vielä näämme huomenruskon. toivoks muuttuu epätoivon kyyneleet."