Olin toissaehtoona miehen kanssa konsertissa. Tapani mukaan nautin kaikesta, mitä kuulin, näin ja koin. (Mähän en yleensä käy sellaisissa konserteissa, joista tiedän, etten piittaa.) Ostin pari c-levyäkin. Mies tykkäsi kans ja juttelimme illasta kotiin pyöräillessämme. Eilen sitten eräs tuttava, joka myös oli ollut konsertissa, kysyi, mitä pidin. Vastasin, että tietenkin tykkäsin kovasti. Hänpä alkoikin sitten ihan kysymättä kertoa, mistä hän ei siellä tykännyt... Spiikeissä oli ollut jotain provosoivaa. Koetin hiukkasen puolustella spiikkaajaa, mutta tiedä häntä, menikö perille. Mietin, kysyikö hän mielipidettäni saadakseen tilaisuuden kritisoida, halusiko hän kenties kuulla vahvistusta omille kielteisille pohdinnoilleen vai halusiko kenties testata, olenko ollut yhtä terävä huomaamaan epäkohtia.

Mä en todellakaan ole terävä huomaamaan epäkohtia lähimmäisten puheissa ja toimissa, anteeksi vaan. (Paitsi tietenkin, jos puheen tai tekojen sisältö on selvästi vastoin rakkauden kaksoiskäskyä, hyviä tapoja, elämän lakia tms.) Katekismus on iät ja ajat opettanut kahdeksannesta käskystä, että meidän tulee selittää kaikki parhain päin. 

Seurakunnassa opetetaan kylläkin ihan oikein, että kaikki pitää arvioida ja arvostella, mistä hengestä mikäkin asia on lähtöisin tai että onko puhe Raamatun mukainen. Joskus minusta vain tuntuu, että arvostelusta onkin tullut itse tarkoitus. No, tässä minä kuitenkin nyt itsekin kritisoin kritiikkiä.