Mieli ja kroppa sopeutuu nopeasti siihen, mitä ei voi muuttaa. Meillä on nyt sitten elokuvateatterina ammattikoulun auditorio, kun 70-vuotias historiallinen ja perinteikäs elokuvateatteri ei voinut jatkaa entisellä paikallaan, se kun sijaitsee vuokratontilla ja kun sopimus umpeutui marraskuussa kariutuneiden vuokrasopimusneuvotteluiden jälkeen. Eilen eräs iäkkäämpi elokuvien ystävä kyseli mielipidettämme uudesta salista, kun kuuli meidän jo siellä käyneen. Vastasin, että valojen sammuttua menee täydestä. Mies tosin kaipaisi pehmeämpiä ja mukavampia istuimia. Kaurismäen puolitoistatuntisia tosin jaksaisin itse katsella vaikka seisaallaan. Ja lopussa tuntui, että kunnioituksesta olisin voinut seistäkin.

Olimme nimittäin katsomassa Kaurismäen uusinta Le Havrea, tarinaa - taikka ohjaajan sanoin aikuisten satua - normandialaisesta satamakaupungista. Näytös oli paikkakunnan elokuvakerhon järjestämä, ja kas vain, lipunmyyjänä ollut teatteriohjaaja ja toimittaja Sari (eteläpohjalaisia kuten minäkin) sai kaupattua meille samalla elokuvakerhon jäsenyyden. Ihailtavaa tehokkuutta!

Ennen elokuvan alkua kerhon vetäjä Häkkilän Jussi esitteli vähän kerhon tulevaa ohjelmistoa sekä illan elokuvan ohjaajaa. Minusta oli valaisevaa kuulla, että Kaurismäki on toiminut mm. tiskaajana. Ilmankos sekä Arvottomissa että Laitakaupungin valoissa kyseinen ammattiryhmä on tärkeässä roolissa. Oli myös yllättävää kuulla, ettei Kaurismäki ole saanut ohjaajan koulutusta, mutta hän itse on kuulemma sitä mieltä, ettei koulutuksesta haittaakaan olisi ollut.

Itse elokuvan tarinasta tai sisällöstä en tässä paljasta sen enempää kuin että kyseessä on elokuva rasismin vastustamisesta, nuoren pojan laittomasta maahanmuutosta ja hänen tutustumisestaan kengänkiillottajamieheen. Kaurismäen lämmin huumori ja henkilöhahmojen inhimillisyys täytti jälleen odotukseni.  Voin vain suositella.