Esikouluikäinen on luontaisesti utelias ja kiinnostunut ikiliikkuja. Kuinka ihanaa ja helppoa onkaan saada eskarioppilaat innostumaan mistä vain. Oikeastaan siinä ei tarvitse tehdä mitään - muuta kuin varoa sammuttamasta intoa. Muutama vuosi eteen päin ja liikuntasalissa alkaa olla niitä, jotka mieluummin seisoskelisivat  ja luokassa niitä, jotka mieluummin vain istuisivat kuin ryhtyisivät mihinkään.

Kun kävimme esikoululaisten kanssa kävelyretkellä lasten pääsiäiskirkossa, törmäsin ristiriitaan tuon luontaisen uteliaan liikkumisen ja aikuisten sääntöjen välillä.

Avustajani, joka osasi entuudestaan turvallisen reitin seurakuntakodille, johti joukkoamme ja minä tulin hännillä. Jo ensimmäisten parinsadan metrin matkalla jälkijoukko jäi etujoukoista kymmeniä metrejä, koska jälkijoukot löysivät kokoajan kaikenlaista tutkittavaa, kerättävää ja potkittavaa. Jokaisen ojan yli piti hypätä, jokaisen hankikannon päälle kiivetä ja jokaiseen salamajaan ryömiä. Jääpalat olivat erityisen mielenkiintoisia, ja lupasinkin heidän sitten paluumatkalla kerätä niitä. Yksi pojista muistikin lupaukseni. Välillä otettiin juoksupyrähdyksiä, jotta saavutettiin eutjoukot, joista taas kohta jäätiin. Koin koko ajan pientä syyllisyyttä siitä, etten komentanut poikia marssimaan jonossa.  Toisaalta he toimivat juuri sillä tavoin kuin heidän ikäistensä kuuluukin. Mutta toisaalta esikoululaisenkin pitäisi jo osata harjoittaa itsesäätelyä ja muistaa erityisesti liikenteessä sovitut säännöt. Mietin, että täytyisi tehdä useammin retkiä luontoon, sellaiseen ympäristöön, missä ei tarvitse varoa muita tielläliikkujia.

Samantyyppiseen luonnonvastaistematiikkaan törmäsin sittemmin myös kotikulmilla ollessani taannoin iltakävelyllä mieheni kanssa. Vastaamme käveli nuori nainen polttaen tupakkaa ja taluttaen hihnassa vetokoiraa. Vähän ennen kohtaamistamme näin naisen kiskovan hihnaa ja kuulin hänen komentavan koiraansa: "Ei yhtään vejä!" Olin äimänä. Eikö vetokoiran saa vetää? Eikö vetäminen ole sille täysin luontaista? No, minä en ole joutunut koiria kasvattamaan enkä tiedä, millaisia sääntöjä siihen liittyy. Kai koiriltakin vaaditaan jonkinlaista itsesäätelyä jonkin verran. Mutta silti tuo vain jotenkin kalskahti korvaani. Vähän kuin noutajalle huudettaisiin: "Ei saa noutaa!"