Tove Janssonin Taikatalvessa Muumipeikon isännöimään nukkuvaan Muumitaloon ilmestyy talven mittaan yhä lisää nälkäisiä kulkijoita asuulemahan, ja Muumimamman hillopurkit saavat kellarista kyytiä. Kun Muumimamma sitten keväällä herää, hän toteaa ilahtuneena, että hänelle ovat aina kaikki sanoneet hänen näkevän turhaa vaivaa ison hillomäärän säilömisestä, kun hillot kuitenkin jäävät syömättä. Mutta ähäskutti, nyt oli jopa karviaishillo tehnyt kauppansa. 

Olen usein ennenkin muistellut tuota tarinaa kellarissa käydessäni. Olo on ollut välillä kuin Muumimammalla omenahillopurkkirivistöä räknätessä. Mutta nyt koronaepidemian vaatiman sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamisen aikana meillä ainakin eletään niin kuin Taikatalvea Muumitalossa. Keittiön kuiva-ainekaapit on inventoitu, samoin pakastin, ja nyt niitä aktiivisesti tyhjätään, ettei tarvitse käydä kaupassa kuin korkeintaan kolmen päivän välein. Olen saanut tyhjättyä jo yhtä ja toista parasta ennen -päivämääränsä ohittanutta kuiva-ainetuotepakkausta. Tosin esim. isosta lasagnevuoasta ja yhtä isosta hernekeittokattilallisesta piti osa laittaa sinne pakastimeen, kun ei viitsitty päivätolkulla samaa ruokaa... Lasagneen sain uppoamaan tammikuussa vanhentuneiden levyjen lisäksi lopun härkäpapurouheestakin, hernekeiton taas soijarouhetta vuodelta 2019. Mutta yli-ikäisiä mausteita en ihan nopeasti saa loppuun käytettyä. Paprikajauhe 2015...

Tällaisia nyt yhtäkkiä rupesin pohtimaan ja purkamaan. 

Hashtagrisuaita

Rakensin risuaidan omaksi, hyönteisten ja lintujen iloksi ja hyödyksi.

Ennen keskiviikon koetta suurimmalla osalla porukasta on myös uskonnon koe huomenna. Laitoin siitä vielä evästystä ja muistutusta tänään wilmaan, kun eräs oppilas tuntui olevan aivan tietämätön kokeesta, vaikka siitä on puhuttu, vaikka se on ollut kirjoitettuna taululle läksyjen ja kokeiden palstalle ja vaikka se on ollut jo kauan wilmassa koelistalla. Nyt sitten kyseisen oppilaan äiti purki minuun turhautumistaan wilmaviestillä: ”mistäs oppilas nyt lukee kokeeseen, kun hänellä ei ole kirjaa mukana??” - Meinasin ensin vastata, että Raamatusta. Mutta vastasin sitten ehkä vähän vähemmän ivallisesti, että oppilaat saavat käyttää Uutta Testamenttia kokeessa.

Ilmeisesti vastaus tyydytti, koska perästä ei kuulunut mitään. Ymmärrän, että kyllä se turhauttaa, kun lapsi ei tunnu kuulevan. Minuakin se turhauttaa. Meidän täytynee oppilaan kanssa yhdessä koettaa miettiä konsteja tuohon ongelmaan. Minulla on luokassa aika monta muutakin oppilasta, jotka vaatisivat erityistä huomiota ja huolenpitoa ja joiden avuntarve on paljon suurempi tai näkyvämpi, josta syystä en useinkaan hoksaa varmistaa tämän yhden kohdalta, menikö viesti perille. Kyse on siis kolmas- ja neljäsluokkalaisista. Ihana porukka muuten. Ja ihanat huoltajat. Tämä yksi, jolla on itselläänkin opettajatausta, vain tuntuu suhtautuvan kovin vakavasti juurikin kokeisiin...

Mutta kappas! Tännehän kuvien liittäminen näyttäisi luonnistuvan ihan tuosta vaan. Niinpä länttäsin pari otosta, jotka napsaisin viikonlopun mökkireissulla. Kännykällä otin muutamia kukkakuviakin, mutta sieltä en ainakaan toistaiseksi yritäkään kirjautua vuodatukseen.

Ekassa kuvassa on lämpökompostorimme rinnatusten. Oikeanpuoleinen vanhempi veli tuotiin kaupunkikodista auton sisällä(!) ja kun se oli kyydistä purettu aloin oitis sitä täyttää. Niin sekin vain alkoi tuota pikaa pöhistä, kuten tuo toinenkin, jota aloin tyhjäämisen ja sulattelun jälkeen täyttää uudelleen edelliskerralla mökillä käydessämme.

Toisessa kuvassa on ensi- tai viimesatoa. Hain kellarista viimeisen mukulasellerin ja KASVIMAALTA maa-artisokkaa ja yhden palsternakan. Niistä keitin meille sosekeittoa. Ja aivan oikeaksi havaitsin kuulemani seikan: että maa-artisokka on keväällä vielä makeampaa kuin syksyllä. NAM!

Entinen kuorotoverini kysyi, tuntuuko kodista luopuminen haikealta. Ei oikeastaan. Olen tehnyt surutyön sen osalta jo aikaisemmin. Kun olin jäämässä vuorotteluvapaalle ja kun sen sekä putkiremontin takia aloimme osittain tyhjätä kapunkikotiamme jo vuonna 2014, itkin jo itkuni siinä vaiheessa, kun lajittelin lasten tavaroita, päiväkerhon askarteluja ja kouluvihkoja ym. -tarvikkeita. Yläkerran ”peräkomero” tai ”sivukötseli” oli ollut varastonani niin joulukoristeille kuin -korteillekin ja noille lasten muistoille. Erityisen kyynelten vuodatuksen sai aikaan keskimmäisen pojan reppu. Se oli hänelle käytettynä jostain hankittu alakouluaikoina ja se sama reppu palveli häntä lukioon asti. Poika tuntuu olevan yhtä nuuka kuin äitinsä. Repusta ei olisi enää ollut iloa kenellekään, sen verran ajan hammas oli sitä syönyt. Silti tuntui kovin haikealta heittää se pois. Otin siitä kuitenkin talteen vetoketjun ja kiristyshihnoja. Jonkin verran lasten muistoja siirsin kesäkodin ullakolle, mutta mm. joulukortit laitoin tuolloin kiertoon eli lahjoitin niistä kaikki mahdollisesti keräilijöille kelpaavat Suomen Lähetysseuran postimerkki- ja korttikeräykseen huutokaupattavaksi. 

Elämme jännittäviä aikoja. Ensi sunnuntaina taitaa olla ensimmäinen yleisönäyttö kodissamme. Neljä kuukautta firmalla on aikaa kaupata taloa. Olisi hienoa, jos jo ennen kesän alkua joku sen ostaisi. Ja ostajallekin olisi mukava päästä laittamaan pihaa ja puutarhaa omanlaisekseen. Luotan, että aika tavaran kaupittoo. Jos se ei heinäkuun loppuun mennessä ole tehnyt kauppaansa, niin joskus toiste sitten. 

Yhtenä kohtana listallani lukee myös matonkuteiden leikkuu. Se on vähän hassua, kun minulla ei ole kangaspuitakaan. Mutta aina kaikki tähän asti leikkaamani matonkuteet ovat kauppansa tehneet, kun olen niitä ilmaiseksi antanut. Nyt kun säät ovat olleet sateisia ja viileitä, kipusin yhtenä iltapäivänä vintille penkomaan sinne jemmaamiani lootia ja pussukoita. Tai oikeastaan kannoin ne "kylmältä vintiltä" valoisaan vinttikamariin, jossa aloin niitä penkoa.

Minulla oli yksi iso jätesäkki sellaista lumppua varten, joka ei arvioini mukaan kelpaisi kuin energiajätteeksi. Lisäksi lajittelin pariin laatikkoon nättejä tilkkuja, kenties nukenvaatteiksi tai askarteluun, yhteen kassiin isommat kangaspalat ja vaatteet uusiokäytettäväksi erilaisiin ompelutöihin, toiseen kassiin niitä matonkuteiksi leikattavia, lakanaa ja trikoota. Sitten muodostui odottamatta vielä yksi kasa. Siinä oli sellaisia vaatteita, jotka vein vaatekaappiini. Niistä osa oli sellaisia, jotka olin aiemmin tyhjännyt vaatekaapista (omastani tai miehen kaapista) pois... Ehkä vain kolme vaatekappaletta oli sellaisia, jotka vien läheiselle kirpparille. Perustelin itselleni moista irrationaaliselta vaikuttavaa ratkaisua muutamalla argumentilla. 1) Vastikään kirpparilla käydessäni jätin tyystin vaatteet ostamatta. Itse asiassa en ole koko vuonna ostanut vaatteita, päin vastoin olen onnistunut viemään kirppikselle ja vastaanottokeskukseen useammankin pussillisen tarpeettomia kamppeita, joten en ole vaatekaappiani viime aikoina täyttänyt - ennen kuin nyt näillä uusioilla. 2) Jos vaatetta voi vielä käyttää, niin on ekologisempaa käyttää kuin leikata matonkuteiksi saati nakata energiajätteeseen. Sitä paitsi säästyy rutkasti aikaa ja vaivaa, kun voi pienentää leikattavien määrää. 3) Kun ihmisellä on kerran kaksi kotia ja näin ollen kahdet garderobitkin, ja kun kaupunkikodissa tarvitaan lähinnä koulutyöhön sopivaa vaatetusta ja kesäkodissa taas enempi rönttävaatetta, joka on omialtaasta ryöttääntymään, niin mikä jotten jemmaa kesäkodin kaappiini useampaakin kauhtunutta t-paitaa. vähän tahraantunutta ja hihansuista hiutunutta college-paitaa sekä ihan ehjiä ja siistejä pitkähihaisia aluspaitoja, jotka omilta pojiltamme olivat jääneet vähälle käytölle. Niin, ja tarvitsenhan sinne kaupunkikodin kaappiinkin ryötettäväksi joutavaa työkampetta.  

Matonkuteiksi leikattavat kannoin alakertaan eteiskomeroon odottamaan suotuisampia ilmoja. Kunhan kuistilla taas tarkenee istuskella, siirryn sinne silppuamaan, niin ettei tarvitse pölyttää pirtissä.  En vielä ala kenellekään kuitenkaan mainostaa tai kaupata matonkuteita, kun en ensimmäistäkään rettua ole saksinut. Mutta voisin silti vetää yli listastani myös jo kohdan "matonkuteiden leikkuu", on se jo niin hyvällä mallilla.

Oho, meinasin jo ehtiä unohtaa, mihin suuntaan olin aikeissa viedä tätä kirjoitusta - otsikkoakaan en vielä tässä vaiheessa ole miettinyt. Mutta suuntaan kohti kieltäytymisen opettelua. Kertoessani ystävälleni tuosta irrottautumisesta lupasin, että hän saa tervata takapuoleni, jos minut vielä joskus  nähdään samaisessa johtokunnassa. Kun hän arveli, pitäisikö hankkia tervaa valmiiksi, väitin hänelle, että olen oppinut läksyni ja jatkossa osaan olla lupautumatta joka hommaan, johon osataan kysyä. Ja viittasin katumukseeni taannoisesta lupautumisesta...

Ainakin kuvittelen oppineeni läksyn kantapään kautta viimeisten kuukausien aikana. Loppusyksystä minua kysyttiin luennoimaan aikuisille helmikuussa. Koetin estellä ja esittää, eikö saman alan parempia asiantuntijoita löytyisi pilvin pimein, mutta lopulta suostuin. Siitä seurasi kauhea stressi, unettomia iltoja ja epävarmaa valmistelua pitkin helmikuuta. Siinä vaiheessa en sentään hoksannut sitä, että eri opistojen aikuis- ja täydennyskoulutuksiin osallistujilta pyydetään palautetta kurssista. Mutta senkin sitten jossain vaiheessa älysin, ja stressi vain lisääntyi. Eikä se tietenkään päättynyt siihen, että koulutuspäivä oli ohi, vaan sitten alkoi jälkipuinti ja palautteen odottelu. 

Edellä mainittu ystäväni koetti rauhoitella, että koskaan kukaan aikuiskouluttaja ei voi olla kaikille mieliksi. No, se meinaa kyllä sitä, että minusta ei ole aikuiskouluttajaksi... Tai sitten tuonkin kurssin tarkoitus minuun nähden oli mm. kouluttaa hyväksymään sitä, etten voi miellyttää kaikkia. 

Pelkäsin palautteen tuloa, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ajattelin että joko ne eivät haluakaan lähettää minulle palautetta, kun se oli pelkästään negatiivista tai että palautteen tulo ajoittuu tietenkin juuri sellaiseen hetkeen, jolloin olen muutenkin haavoittuvimmillani. 

Tänään sitten huomasin saapuneiden sähköpostien joukossa tutun kurssisuunnittelijan nimen, ja välittömästi - vaikka en ollut lukenut vielä sanaakaan viestistä - takaraivossani tuntui se tuttu kipu, joka liittyy minulla aina häpeäntunteeseen. Palaute tuli onneksi suodatettuna eikä suorina lainauksina, mutta silti olen sitä märehtinyt. Ja tietysti palautteen piti tulla juuri tänään, kun olen - poikkeuksellisesti - yksin kotona.

Mutta olen saanut tänään myös puhtaasti iloisia viestejä ja uutisia. Otan ne Taivaan isän hoitona.  

Muistan hämärästi, kuinka ensimmäisiä kertoja nähdessäni jossain kauppaketjun lehdessä sellaisen ruudukkokoodin, jonka nimeä mukailin tuohon otsikkoon, kuvittelin ensin sen olevan jonkin sortin uudensorttinen sudoku. Vähitellen aloin etäisesti ymmärtää, että jollain tietyllä laitteella, oikeanmoisella puhelimella voisi tuollaisen ruudukon takaa löytää jotain, esimerkiksi reseptejä, kuten siinä (pojan-) nimeltä mainitsemattomassa kauppaketjun äänenkannattajassa luvattiin.

Koskaan en kuitenkaan ole missään julkaisussa nähnyt varsinaisesti ohjeita ja opastusta, miten homma hoituu. Ei sillä, että minulla olisi ollut muutenkaan mahdollisuutta käyttää koodeja, vaikka ohjeet olisin löytänytkin. Eihän minulla ole - edelleenkään - niin fiiniä kännykkää.

Tänä syksynä olen tullut kuitenkin hivenen uteliaaksi sen  jälkeen, kun yksi kollega käytti koodeja oppilaiden kanssa johonkin etsimistehtävään. Tokihan oppilailla onkin tarvittavasta kalut ja taidot... Mutta varsinaisesti ensimmäisen kerran tunnen tarvetta perehtyä asiaan kunnolla, kun törmäsin koodiin saamassani sähköpostissa. En tohdi ainakaan vielä paljastaa, mihin mailailu liittyi, mutta minusta vähän tuntui, että minulle lähetetty koodi olisi ollut samalla pieni testi, kuinka digitaitava olen. Ja tahtoisin tosiaankin antaa itsestäni mahdollisimman edullisen kuvan.

Toivo pilkottaa. Työnantajan puolesta meille on tullut tänä syksynä käyttöön työpuhelimena lisäksi myös tabletit jokaiselle. Lisäksi tvt-vastaava kollega on luvannut auttaa sovellusten lataamisessa. Hän oli kovasti kärsivällinen silloinkin, kun minun piti ottaa tabletti käyttöön.

Tänään koululla luokkia siivotessamme kysyin johtajalta, onko ekaluokkalaisille tilattu virsikirjat. Hän mainitsi, että virsikirjoja ei jatkossa tilata oppilaille henkilökohtaisiksi vaan koulun yhteiskäyttöön kuten Raamatutkin ovat. Sitten hän kertoi tarkemmin, mistä oli kyse. 

Tähän asti olen voinut laulattaa luokan päivänavauksissa virsiä ja olemme voineet vapaasti jutella oppilaiden kanssa hengellisistäkin asioista. Valtaosa pienen kyläkoulumme oppilaista tulee uskovaisista kodeista ja loputkin ovat suhtautuneet hyvin suopeasti, kun olen lupaa kysynyt, sopiiko virsien laulattaminen ym. kristinuskoon liittyvät asiat. Mutta nyt siitä on tullut loppu. Kuntamme erään toisen kyläkoulun opettajille oli poissaollessani tullut valituksia kevätkirkkoon viemisestä, ja tämä oli poikinut, että kunnan koulut oli ohjeistettu noudattamaan samaa linjaa, johon ei sovi seurakunnan pitämät päivänavaukset eikä virsien laulaminen muulloin kuin uskontotunneilla, ja silloinkin vain jos ne liittyvät aiheeseen. Kevätkirkko on sallittua kulttuurisista syistä, mutta siihenkin liittyy ehtonsa. "Kyllä on mennyt vaikeaksi", totesin johtajalle, ja hän oli samaa mieltä.

Itkin kotimatkalla ja aloin uudestaan itkeä, kun kerroin miehelleni. Häneltä löytyi kyllä lohdutuksen sanoja. Vaikkapa tämä: "Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat."

Ei minun jakeluuni edelleenkään kyllä  mahdu se, miksi on sallittua kertoa koululaisille vaikka Sokrateesta, mutta eräästä tietystä historian henkilöstä ei sopisi puhua. No, viimeksi mainittu (tai siis mainitsematta jätetty) ei olekaan kuka tahansa historian henkilö. I think 'History' means "His story".