Aina tulee uusia itkun aiheita. Ajoin eilen illalla rajun kolarin. Tällä hetkellä minun pitäisi olla suunnattoman kiitollinen siitä, että sekä minä, syyllinen, että syytön osapuoli olemme molemmat elossa ja tolpillamme. Hänet tosin jouduttiin irrottamaan autosta ja viemään ambulanssilla. Mutta sain tilaisuuden itsekin ensiavussa tarkastuksessa käydessäni nähdä, että mies pystyi puhumaan, nousemaan ja kävelemään. Hän tosin joutui jäämään sinne aamuun odottamaan kuvaukseen pääsyä. Varmaan Herra tiesi, minkä verran syyllisyyttä, katumusta ja häpeää jaksan kantaa, eikä antanut uhrin loukkaantua tuon pahemmin, saati menehtyä.

Näin kaikki kävi. Olin palaamassa lauluharjoituksista viimeisellä suoralla ennen kotiin kääntymistä. Olin tapani mukaan vaihtanut vapaalle antaen vauhdin hiljetä. Ajatukset olivat seuraavassa aamussa, jolloin minun oli tarkoitus olla tien varressa odottamassa kollegan kyytiä Siikajoelle. Mietin varmaan, mihin kohtaan minun pitäisi asettua, että kuski voisi turvallisesti pysäyttää. Samalla aloin automaattisesti vanhasta muistista kääntyä kotiristeyksestä. Ja tajusin liian myöhään vastaantulijan. Ei siinä ehtinyt mennä elämä filminauhana. Kumpikaan ei ehtinyt tehdä mitään. Päässäni oli vain ”Jeesus. Tämä ei voi olla totta.” Kun auto oli pysähtynyt, tuntui kauhea haju, kipu otsassa ja rinnassa. Yritin päästä ulos, mutta ovi oli jumissa. Onneksi. Jos olisin päässyt siltä puolelta, olisin seissyt keskellä 8-tietä. Kun tulin ulos vänkärin puolelta, en hetkeen pystynyt hahmottamaan, missä oikein olen. Tien keltaisista viivoista päättelin, että olin jäänyt keskelle valtatietä, auton nokka oli kääntynyt takaisin tulosuuntaan. Muistin vääntää virta-avainta ja ottaa sen pois. Siihen oli ehtinyt pysähtyä jo paljon ihmisiä. Fiksuja ihania ihmisiä, jotka ottivat selvää tilanteesta ja rauhoittelivat, että onneksi olette elossa ja että peltiähän tämä vain on. Yksi mies ehdotti, että istuisin rauhassa takaisin autoon, mutta en halunnut mennä sinne enää. Samoista harjoituksista palaamassa ollut säestäjämme oli ajanut perässäni ja oli välittömästi soittanut hätänumeroon ja kohta sen perään hän oli laittanut viestin vanhemmilleen, että ”Aila on ajanut kolarin, rukoilkaa”. Minä puolestani soitin kotiin ja kerroin miehelleni. Hän tuli pian ja halasi minua. Silloin vasta kaikki alkoi purkautua itkuna. Mies kysyi, oliko mulla ollut rillit päässä. En ollut itse tajunnut, etteivät ne enää olleet päässäni. Ensimmäinen ambulanssi oli jo ehtinyt paikalle, Ii luki kyljessä. Paloautoa ja poliisia odotellessa ehdin kännykän taskulampun valossa etsiä uusia lasejani ja löysin ne ihmeekseni ehjinä, tosin vähän vääntyneenä, auton lattialta jalkatilasta. Poliisi tuli jututtamaan. Hän tiesi kirjoittaa nimeni kysymättä. Olin siis poliisin vanha tuttu, vaikken siinä merkityksessä kuin lehdissä toisinaan kirjoitetaan. Olenpahan vain joskus opettanut hänenkin lapsiaan. Myös yksi paikalle myöhemmin tulleista paikallisista ambulanssimiehistä oli tuttu. Kaikki olivat rauhallisia, leppoisia ja asiallisia. Ihmisiä oikeilla paikoillaan. Oli kuitenkin jotenkin erityisen rauhoittavaa ja turvallista, että joukossa oli näitä tuttujakin. Sitten kun olimme jo vastanneet poliisin kysymyksiin, minut oli puhallutettu, paloauto oli vetänyt Peugeotin romun tien sivuun ja kun menimme tyhjäämään sieltä irtaimistoa, paikalle ajoivat ystävämme Saila ja Pentti, joiden tytär oli heidät hälyttänyt. Saila vei minut kotiin ja Pentti jäi auttamaan Heikkiä auton tyhjäämisessä.

Kirjoitin, että enkeleitä onnettomuudessa. Saila oli täysin vakuuttunut, että paikalla oli ollut monta näkymätöntä enkeliä varjelemassa henkilövahingoilta, siksi rajun näköistä jälkeä olivat molemmat autot, lunastuskunnossa. Minä puolestani olen kiitollinen myös niistä enkeleistä, joita oli paikalla ihmishahmoissa, Sanna, Juha, Harri, Pentti ja Saila ja ne kaikki tuntemattomat miehet ja naiset, jotka hoitivat tilannetta ja meitä, kun itse ei kyennyt mihinkään.  

Selvisin erittäin vähäisillä fyysisillä vammoilla (turvonnut nenänvarsi, huuli ja mustelma leuassa, turvavyön alue eli vasen solisluu ja rintalasta, yksi mustunut sorminivel sekä turvonnut mustelma vasemman polven alapuolella). Ja rukoilen hartaasti, että syytön osapuoli selviäisi yhtä vähin vammoin. Ja kiitän, että monet muutkin tällä hetkellä rukoilevat hänen puolestaan. Mutta tämä henkinen puoli on toinen juttu. Oli varmaan täysin aiheellista, että lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa täksi päiväksi. Ilmoitin aamulla kuskille, etten tulekaan tien varteen. Hän lupasi kertoa esimiehelleni, miksi en osallistu pakolliseen VESO-koulutukseen.

Tästä tuli pitkä juttu. Mies purki itseään blogissaan jo yöllä. En ole vielä ennättänyt käydä lukemassa.

Miksi minä edelleen itken, niin kuin joku olisi kuollut?