Varmasti yhteiskuntatietelijät ovat tutkineet ihmisten puolueuskollisuutta ja sellainen näppituntuma mulla on, että tutkimukset osoittavat sen edelleen aika vahvaksi, vaikka ihmisten kiinnostus politiikkaan lieneekin kärsinyt inflaation viime vuosikymmeninä. Siten ne, jotka tiettyä puoluetta kannattavat tai ovat peräti jonkin puolueen jäseniksi liittyneet, hyvin usein pysyvät kannassaan hamaan loppuun. Mutta eivät kaikki. Puhutaan hivenen halventavasti takin kääntäjistä ja loikkareista, vaikka jokaisella on perustuslaillinen oikeus mielipiteisiinsä ja jopa niiden muuttumiseen. Jos joku puoluetoveri sanoutuu irti ja siirtyy toiseen leiriin, niin toki se herättää voimakkaita tunteita. Se voidaan kokea jopa henkilökohtaisena hylkäämisenä. Kenties puolin ja toisin. Silloin kun näitä on sattunut KD:ssa, olen pysähtynyt miettimään omaa puolueuskollisuuttani. Mikä saisi minut irti KD:sta? Vai saisiko mikään? Olen taipuvainen uskomaan, että pysyn tässä leirissä niin kauan kuin pääni toimii. Siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin olen tavallistakin stabiilimpi luontojani. Toiseksi olen saanut tulikasteeni ensimmäisessä puoluekokouksessa, jossa olin mukana. Opin siellä ainakin kaksi läksyä. Ensimmäisen opetti Mika Ebeling, jonka kanssa vaihdoimme muutaman ajatuksen tiukan presidenttiehdokaskeskustelun jälkeen. Hän sanoi äänestävänsä yhdessä tehdyn demokraattisen päätöksen mukaisesti, vaikka se ei ollutkaan hänen henkilökohtainen kantansa. Olin silloin ihmeissäni. Mutta oppi jäi pysyvästi mieleeni. Toisena läksynä kotiin tuomisena oli se, että kristillinen politiikka ei olekaan sitä, että ollaan kaikista asioista yhtä mieltä ja että on vain yksi oikea tieto ja totuus. Opin, että voidaan olla tulisesti ja kiukkuisestikin eri mieltä toimintatavoista, detaljeista ja joskus jopa puolueen nimestä ja silti on mahdollista jatkaa, ellei ihan yhtä jalkaa niin kuitenkin samassa rintamassa. Ei kai tuohon rintama-termiin ole mikään tietty puolue varannut yksinoikeutta?