Kaikkea sitä kuuleekin, kun autoradion kanavia vaihtelee yrittäessään etsiä sitä parasta musiikkia. Tänään sattui kipeästi korvaani uutispätkä, josta kuulin vähän loppuosaa, mutta sekin oli reilusti liikaa. Kuulin siitä asti, kun uutisten lukija selosti, että 6. joulukuuta voisi edelleen olla vapaapäivä, mutta että arkipyhät sekä vappu voitaisiin sijoittaa viikonloppuihin. Nämä ehdotukset olivat tulleet kuulemma yritysmaailmasta, jota tuntuvat uskonnot kovasti haittaavat, kun uskonnolliset vapaapäivät aiheuttavat yritystappioita. 

Johan nyt on markkinatalous, kun kaikki mitataan aina rahassa ja kun kaikki asiat pitäisi ratkaista aina markkinatalouden, pörssiyhtiöiden, tuottojen ja voittojen hyväksi. Mitä Jeesus opettikaan: Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Kukaan ei voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.  Minä olen valintani tehnyt, ketä haluan palvella.

Esikouluikäinen on luontaisesti utelias ja kiinnostunut ikiliikkuja. Kuinka ihanaa ja helppoa onkaan saada eskarioppilaat innostumaan mistä vain. Oikeastaan siinä ei tarvitse tehdä mitään - muuta kuin varoa sammuttamasta intoa. Muutama vuosi eteen päin ja liikuntasalissa alkaa olla niitä, jotka mieluummin seisoskelisivat  ja luokassa niitä, jotka mieluummin vain istuisivat kuin ryhtyisivät mihinkään.

Kun kävimme esikoululaisten kanssa kävelyretkellä lasten pääsiäiskirkossa, törmäsin ristiriitaan tuon luontaisen uteliaan liikkumisen ja aikuisten sääntöjen välillä.

Avustajani, joka osasi entuudestaan turvallisen reitin seurakuntakodille, johti joukkoamme ja minä tulin hännillä. Jo ensimmäisten parinsadan metrin matkalla jälkijoukko jäi etujoukoista kymmeniä metrejä, koska jälkijoukot löysivät kokoajan kaikenlaista tutkittavaa, kerättävää ja potkittavaa. Jokaisen ojan yli piti hypätä, jokaisen hankikannon päälle kiivetä ja jokaiseen salamajaan ryömiä. Jääpalat olivat erityisen mielenkiintoisia, ja lupasinkin heidän sitten paluumatkalla kerätä niitä. Yksi pojista muistikin lupaukseni. Välillä otettiin juoksupyrähdyksiä, jotta saavutettiin eutjoukot, joista taas kohta jäätiin. Koin koko ajan pientä syyllisyyttä siitä, etten komentanut poikia marssimaan jonossa.  Toisaalta he toimivat juuri sillä tavoin kuin heidän ikäistensä kuuluukin. Mutta toisaalta esikoululaisenkin pitäisi jo osata harjoittaa itsesäätelyä ja muistaa erityisesti liikenteessä sovitut säännöt. Mietin, että täytyisi tehdä useammin retkiä luontoon, sellaiseen ympäristöön, missä ei tarvitse varoa muita tielläliikkujia.

Samantyyppiseen luonnonvastaistematiikkaan törmäsin sittemmin myös kotikulmilla ollessani taannoin iltakävelyllä mieheni kanssa. Vastaamme käveli nuori nainen polttaen tupakkaa ja taluttaen hihnassa vetokoiraa. Vähän ennen kohtaamistamme näin naisen kiskovan hihnaa ja kuulin hänen komentavan koiraansa: "Ei yhtään vejä!" Olin äimänä. Eikö vetokoiran saa vetää? Eikö vetäminen ole sille täysin luontaista? No, minä en ole joutunut koiria kasvattamaan enkä tiedä, millaisia sääntöjä siihen liittyy. Kai koiriltakin vaaditaan jonkinlaista itsesäätelyä jonkin verran. Mutta silti tuo vain jotenkin kalskahti korvaani. Vähän kuin noutajalle huudettaisiin: "Ei saa noutaa!"  

On taas se aika vuodesta, kun opettajien pitää tehdä kouluille kirja- ja tarviketilauksia. Minäkin pyysin ja sain kanslistilta tietooni summat, jotka on varattuna koulumme esiopetukseen ja joita ei saa ylittää. Ei pelkoa, että ylittäisin. Hyvä jos saan kaiken käytettyä. Miksi pitäisi saadakaan? Eikö se ole kunnan varojen säästöä, jos alittaa budjetin?

Tässä on jokin ristiriita tai ongelma, joka käy yli ymmärrykseni. Johtajaopettajakin sanoi minulle, että edeltäjäni käytti tarkkaan kaikki budjetoidut varat - ja että niinhän se täytyy tehdäkin. Samaa olen kuullut puhuttavan joka ainoassa työpisteessä, joissa tähän mennessä olen ollut töissä (tämä on neljäs koulu saman kunnan sisällä). Jos ei käytetä kaikkia varattuja rahoja, niin seuraavana vuonna rahaa saadaan vähemmän. Näin on asiaa perusteltu. Mutta mutta. Eikö tähän keksitä mitään muuta systeemiä? Eikö voida saada aikaan mitään joustoa? Saman kunnan rahoja, joita jonain vuonna tarvitaan jossain paikassa enemmän ja toisessa vähemmän. 

(Tässä kohtaa voisin kirjoittaa pitkästi myös siitä, millaista härskiäkin bisnestä tarviketuotanto on, keksimällä keksitään mukatarpeita, niin kuin vaikka tyhjät tulitikkurasiat... Mutta eipä siitä sen enempää.)

Vähän samanlaisia olen ihmetellyt yhdistystoiminnassa. Kuoromme - kuten varmaan kirkkokuorot yleisestikin - saa seurakunnaltamme tietynsuuruisen toiminta-avustuksen vuosittain. Pidimme äskettäin kevätkokouksemme, joka oli siis tilikokous ja jossa totesimme, että tilille on kertynyt aika paljon käyttövaraa. Ja nyt sitten pitäisi kuumeisesti keksi,  mihin saisimme rahaa tuhlattua. Eikö se merkitsekin sitä, että seurakunnan myöntämä toiminta-avustus on liian suuri? Eikö olekin niin, että kuorotoiminta on vapaaehtoista toimintaa, johon osallistujat saavat palkkansa siitä ilosta ja nautinnosta, jonka harrastus ja palvelu suo? Nuottikansiot, kahvittelut ja muut kokouskulut ovat kutakuinkin ainoat vuosittaiset kulukohdat. Suurempiin hankintoihin, esimerkiksi kuoropukujen uusimiseen voisi sitten anoa erikseen avustusta. Näin minä asian näkisin.  

Minä olen nuuka ihminen, enkä itse haluaisi tuhlata yhteisiä varoja. Haittaaks se?

Tämän koulupäivän haluan tallettaa muuallekin kuin mieleni syövereihin yhden lauseen takia. Kuusivuotias tyttö sanoi minulle ruokapöydässä vastapäätä istuessani: "Aila, sä oot ihana." Vastasin: "Se oli nätisti sanottu, Sinäkin olet ihana, kun sanot noin nätisti."

Luultavasti tytölle tuli mieleen sanoa tuollaista kuunneltuaan poikien keskustelua samassa pöydässä ja minun kommentointiani pojille. Eskaripojat siinä mahtailivat sillä, että uskaltavat katsoa tappovideoita, eikä tunnu missään, ei tule edes painajaisia. Kerroin pojille, että meitä ihmisiä on siinäkin suhteessa erilaisia, että toisiin vaikuttaa herkemmin ja että sen takia ei tarvitse yhtään lällätellä niille, jotka eivät kestä katsoa sellaisia. Tunnustin, etten itsekään pysty katsomaan ilman, että ne vaikuttaisivat minuun ja jatkoin vielä, että me saamme ollakin erilaisia. Pikkutyttö koki ilmeisesti saavansa tukea. Hän oli minulle kertonut, ettei heillä kotona saa katsoa tappelupelejä. Tunnen tytön äidin, hän oli viime vuonna työparinani, ja iloitsen kaikista hänen kaltaisistaan fiksuista ja vastuullisista vanhemmista. Ja heidän ihanista kullannupuistaan. Niin kuin toki niistäkin pikkupojista, jotka haluavat kovasti olla rohkeita sankareita.   

Aloitimme tänään hyvin ansaitun hiihtoloman. Toivon siunattua lomaa pikkukoululaisilleni ja heidän perheilleen.

Kun tuli sellainen floppi, että J-P putosi, niin päätin mielessäni, ettei mun sitten Putouksen finaalia tarvitsekaan katsoa. Mutta kun se TV kuitenkin silloin oli auki, niin tulin katsoneeksi. Ja yllätyin iloisesti ohjelman tulikokeesta. Näyttelijät ohjattiin takahuoneeseen odottamaan - kuulokkeet korvilla - omaa esiintuloaan. Kukaan ei tiennyt, mitä lavalla tapahtuisi ja kuka siellä heitä odottaisi. Oli erittäin hauskaa ja sykähdyttävääkin seurata nuorten näyttelijöiden ilmeitä, kun heille selvisi, kuka siellä seisoi selin jutustelemassa illan juontajan kanssa. Siellä oli nykysuomalaisnäyttämöiden kuningas Martti Suosalo. (Juu, tiedän, että senniminenkin näyttelijä aikanaan vaikutti kuin Martti Kuningas, ja siksipä laitoin tuollaisen otsikon). Vilpitön ihastus paistoi niin mies- kuin naisnäyttelijöiden naamalta. Ajattelin, että tenho ja teho olisi ollut sama, jos paikalla olisi ollut Tauno Palo, Aku Korhonen tai Siiri Angerkoski. 

Mihin nämä vuodet ovat menneet? Vastahan Martti Suosalo oli itse vastaavanlaisissa improvisointitehtävissä jossain televisio-ohjelmassa, olikohan se Nyhjää tyhjästä - ja nyt hän on muille näyttelijöille suurena esikuvana ja idolina. 

Maestro on tulossa paikkakunnalle keväämmällä esittämään Mielipuolen päiväkirjaa. Onkohan esitys jo loppuunmyyty?