maanantai, 4. heinäkuu 2016

Garderobi uudistuu

Kesäloman alkupuolella kirjoittelin vihkoon muistiin itselleni työlistaa. Siihen tuli kolme pääotsikkoa, ykkösenä työasiat, kakkosena ja kolmosena kesäkoti ja kaupunkikoti. Oliko listan kirjoittamisella motivoiva ja asioita vauhdittava vaikutus, sitä en osaa objektiivisesti arvioida. Mutta retajamaan jääneet työasiat listalta on jo pyyhitty yli ja aika monta kesäkodin kohtaakin. Oikeastaan vain ne, joissa mainitaan jonkin kohteen siivous, ovat kesken. Kaupunkikodin osalta pääsen vauhhtiin vasta elokuussa sinne palattuamme.

Yhtenä kohtana listallani lukee myös matonkuteiden leikkuu. Se on vähän hassua, kun minulla ei ole kangaspuitakaan. Mutta aina kaikki tähän asti leikkaamani matonkuteet ovat kauppansa tehneet, kun olen niitä ilmaiseksi antanut. Nyt kun säät ovat olleet sateisia ja viileitä, kipusin yhtenä iltapäivänä vintille penkomaan sinne jemmaamiani lootia ja pussukoita. Tai oikeastaan kannoin ne "kylmältä vintiltä" valoisaan vinttikamariin, jossa aloin niitä penkoa.

Minulla oli yksi iso jätesäkki sellaista lumppua varten, joka ei arvioini mukaan kelpaisi kuin energiajätteeksi. Lisäksi lajittelin pariin laatikkoon nättejä tilkkuja, kenties nukenvaatteiksi tai askarteluun, yhteen kassiin isommat kangaspalat ja vaatteet uusiokäytettäväksi erilaisiin ompelutöihin, toiseen kassiin niitä matonkuteiksi leikattavia, lakanaa ja trikoota. Sitten muodostui odottamatta vielä yksi kasa. Siinä oli sellaisia vaatteita, jotka vein vaatekaappiini. Niistä osa oli sellaisia, jotka olin aiemmin tyhjännyt vaatekaapista (omastani tai miehen kaapista) pois... Ehkä vain kolme vaatekappaletta oli sellaisia, jotka vien läheiselle kirpparille. Perustelin itselleni moista irrationaaliselta vaikuttavaa ratkaisua muutamalla argumentilla. 1) Vastikään kirpparilla käydessäni jätin tyystin vaatteet ostamatta. Itse asiassa en ole koko vuonna ostanut vaatteita, päin vastoin olen onnistunut viemään kirppikselle ja vastaanottokeskukseen useammankin pussillisen tarpeettomia kamppeita, joten en ole vaatekaappiani viime aikoina täyttänyt - ennen kuin nyt näillä uusioilla. 2) Jos vaatetta voi vielä käyttää, niin on ekologisempaa käyttää kuin leikata matonkuteiksi saati nakata energiajätteeseen. Sitä paitsi säästyy rutkasti aikaa ja vaivaa, kun voi pienentää leikattavien määrää. 3) Kun ihmisellä on kerran kaksi kotia ja näin ollen kahdet garderobitkin, ja kun kaupunkikodissa tarvitaan lähinnä koulutyöhön sopivaa vaatetusta ja kesäkodissa taas enempi rönttävaatetta, joka on omialtaasta ryöttääntymään, niin mikä jotten jemmaa kesäkodin kaappiini useampaakin kauhtunutta t-paitaa. vähän tahraantunutta ja hihansuista hiutunutta college-paitaa sekä ihan ehjiä ja siistejä pitkähihaisia aluspaitoja, jotka omilta pojiltamme olivat jääneet vähälle käytölle. Niin, ja tarvitsenhan sinne kaupunkikodin kaappiinkin ryötettäväksi joutavaa työkampetta.  

Matonkuteiksi leikattavat kannoin alakertaan eteiskomeroon odottamaan suotuisampia ilmoja. Kunhan kuistilla taas tarkenee istuskella, siirryn sinne silppuamaan, niin ettei tarvitse pölyttää pirtissä.  En vielä ala kenellekään kuitenkaan mainostaa tai kaupata matonkuteita, kun en ensimmäistäkään rettua ole saksinut. Mutta voisin silti vetää yli listastani myös jo kohdan "matonkuteiden leikkuu", on se jo niin hyvällä mallilla.

keskiviikko, 9. maaliskuu 2016

En enää rupee

Olen päässyt irti pitkäaikaisesta sihteerin hommasta ja samalla koko johtokunnasta. Eihän siihen oikeasti tarvittaisi kuin ilmoitus, ettei ole enää käytettävissä, mutta niin vain vuodesta toiseen olen antanut puhua itseni jatkamaan. Kunnes nyt minulla oli selkeä ja käyttökelpoinen syy jäädä pois, vaalipiirin vaihtuminen. Emme me kuitenkaan ihan vain siksi ole muuttaneet kesäkotiimme, että saisin pätevän syyn jättäytyä pois naispiirin johtokunnasta. 

Oho, meinasin jo ehtiä unohtaa, mihin suuntaan olin aikeissa viedä tätä kirjoitusta - otsikkoakaan en vielä tässä vaiheessa ole miettinyt. Mutta suuntaan kohti kieltäytymisen opettelua. Kertoessani ystävälleni tuosta irrottautumisesta lupasin, että hän saa tervata takapuoleni, jos minut vielä joskus  nähdään samaisessa johtokunnassa. Kun hän arveli, pitäisikö hankkia tervaa valmiiksi, väitin hänelle, että olen oppinut läksyni ja jatkossa osaan olla lupautumatta joka hommaan, johon osataan kysyä. Ja viittasin katumukseeni taannoisesta lupautumisesta...

Ainakin kuvittelen oppineeni läksyn kantapään kautta viimeisten kuukausien aikana. Loppusyksystä minua kysyttiin luennoimaan aikuisille helmikuussa. Koetin estellä ja esittää, eikö saman alan parempia asiantuntijoita löytyisi pilvin pimein, mutta lopulta suostuin. Siitä seurasi kauhea stressi, unettomia iltoja ja epävarmaa valmistelua pitkin helmikuuta. Siinä vaiheessa en sentään hoksannut sitä, että eri opistojen aikuis- ja täydennyskoulutuksiin osallistujilta pyydetään palautetta kurssista. Mutta senkin sitten jossain vaiheessa älysin, ja stressi vain lisääntyi. Eikä se tietenkään päättynyt siihen, että koulutuspäivä oli ohi, vaan sitten alkoi jälkipuinti ja palautteen odottelu. 

Edellä mainittu ystäväni koetti rauhoitella, että koskaan kukaan aikuiskouluttaja ei voi olla kaikille mieliksi. No, se meinaa kyllä sitä, että minusta ei ole aikuiskouluttajaksi... Tai sitten tuonkin kurssin tarkoitus minuun nähden oli mm. kouluttaa hyväksymään sitä, etten voi miellyttää kaikkia. 

Pelkäsin palautteen tuloa, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ajattelin että joko ne eivät haluakaan lähettää minulle palautetta, kun se oli pelkästään negatiivista tai että palautteen tulo ajoittuu tietenkin juuri sellaiseen hetkeen, jolloin olen muutenkin haavoittuvimmillani. 

Tänään sitten huomasin saapuneiden sähköpostien joukossa tutun kurssisuunnittelijan nimen, ja välittömästi - vaikka en ollut lukenut vielä sanaakaan viestistä - takaraivossani tuntui se tuttu kipu, joka liittyy minulla aina häpeäntunteeseen. Palaute tuli onneksi suodatettuna eikä suorina lainauksina, mutta silti olen sitä märehtinyt. Ja tietysti palautteen piti tulla juuri tänään, kun olen - poikkeuksellisesti - yksin kotona.

Mutta olen saanut tänään myös puhtaasti iloisia viestejä ja uutisia. Otan ne Taivaan isän hoitona.  

tiistai, 6. lokakuu 2015

Kuu-ärrää

 

Muistan hämärästi, kuinka ensimmäisiä kertoja nähdessäni jossain kauppaketjun lehdessä sellaisen ruudukkokoodin, jonka nimeä mukailin tuohon otsikkoon, kuvittelin ensin sen olevan jonkin sortin uudensorttinen sudoku. Vähitellen aloin etäisesti ymmärtää, että jollain tietyllä laitteella, oikeanmoisella puhelimella voisi tuollaisen ruudukon takaa löytää jotain, esimerkiksi reseptejä, kuten siinä (pojan-) nimeltä mainitsemattomassa kauppaketjun äänenkannattajassa luvattiin.

Koskaan en kuitenkaan ole missään julkaisussa nähnyt varsinaisesti ohjeita ja opastusta, miten homma hoituu. Ei sillä, että minulla olisi ollut muutenkaan mahdollisuutta käyttää koodeja, vaikka ohjeet olisin löytänytkin. Eihän minulla ole - edelleenkään - niin fiiniä kännykkää.

Tänä syksynä olen tullut kuitenkin hivenen uteliaaksi sen  jälkeen, kun yksi kollega käytti koodeja oppilaiden kanssa johonkin etsimistehtävään. Tokihan oppilailla onkin tarvittavasta kalut ja taidot... Mutta varsinaisesti ensimmäisen kerran tunnen tarvetta perehtyä asiaan kunnolla, kun törmäsin koodiin saamassani sähköpostissa. En tohdi ainakaan vielä paljastaa, mihin mailailu liittyi, mutta minusta vähän tuntui, että minulle lähetetty koodi olisi ollut samalla pieni testi, kuinka digitaitava olen. Ja tahtoisin tosiaankin antaa itsestäni mahdollisimman edullisen kuvan.

Toivo pilkottaa. Työnantajan puolesta meille on tullut tänä syksynä käyttöön työpuhelimena lisäksi myös tabletit jokaiselle. Lisäksi tvt-vastaava kollega on luvannut auttaa sovellusten lataamisessa. Hän oli kovasti kärsivällinen silloinkin, kun minun piti ottaa tabletti käyttöön.

 

 

 

 

 

keskiviikko, 12. elokuu 2015

"Päätä seinään, nyt sitä saa niskaan kylmää vettä"

Kuuntelin aamulla töihin ajellessa vanhaa lempi-cd:täni, tahtia polkien laulaa roikastin mukana mm. tuohon otsikkoon lainaamaani Umpikujassa-biisiä. Enpä osannut arvata, että töissä sitä tulisi, niskaan kylmää vettä. Olen ollut vuorotteluvapaalla opettajan työstäni koko viime lukuvuoden ja nyt olen vähitellen palaamassa työhön. Takana on kaksi suunnittelupäivää ja huomenna edessä ensimmäinen koulupäivä, ekaluokkalaisten kanssa.

Tänään koululla luokkia siivotessamme kysyin johtajalta, onko ekaluokkalaisille tilattu virsikirjat. Hän mainitsi, että virsikirjoja ei jatkossa tilata oppilaille henkilökohtaisiksi vaan koulun yhteiskäyttöön kuten Raamatutkin ovat. Sitten hän kertoi tarkemmin, mistä oli kyse. 

Tähän asti olen voinut laulattaa luokan päivänavauksissa virsiä ja olemme voineet vapaasti jutella oppilaiden kanssa hengellisistäkin asioista. Valtaosa pienen kyläkoulumme oppilaista tulee uskovaisista kodeista ja loputkin ovat suhtautuneet hyvin suopeasti, kun olen lupaa kysynyt, sopiiko virsien laulattaminen ym. kristinuskoon liittyvät asiat. Mutta nyt siitä on tullut loppu. Kuntamme erään toisen kyläkoulun opettajille oli poissaollessani tullut valituksia kevätkirkkoon viemisestä, ja tämä oli poikinut, että kunnan koulut oli ohjeistettu noudattamaan samaa linjaa, johon ei sovi seurakunnan pitämät päivänavaukset eikä virsien laulaminen muulloin kuin uskontotunneilla, ja silloinkin vain jos ne liittyvät aiheeseen. Kevätkirkko on sallittua kulttuurisista syistä, mutta siihenkin liittyy ehtonsa. "Kyllä on mennyt vaikeaksi", totesin johtajalle, ja hän oli samaa mieltä.

Itkin kotimatkalla ja aloin uudestaan itkeä, kun kerroin miehelleni. Häneltä löytyi kyllä lohdutuksen sanoja. Vaikkapa tämä: "Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat."

Ei minun jakeluuni edelleenkään kyllä  mahdu se, miksi on sallittua kertoa koululaisille vaikka Sokrateesta, mutta eräästä tietystä historian henkilöstä ei sopisi puhua. No, viimeksi mainittu (tai siis mainitsematta jätetty) ei olekaan kuka tahansa historian henkilö. I think 'History' means "His story".

 

  

perjantai, 27. helmikuu 2015

Silmäys taannoisiin

Toisinaan selailen vanhoja blogikirjoituksiani. Se on välillä opettavaista. Ainakin sen huomaa, että jos jotain haluaa muistaa vuosien päästä, se kannattaa kirjoittaa muistiin. Olen myös aina kirjoituksiani selaillessani törmännyt ylöskirjoittamiini - arkielämään liittyviin - toiveisiin, jotka ovat sittemmin toteutuneet. Elämä yllättää aika usein myös positiivisesti.