Olen päässyt irti pitkäaikaisesta sihteerin hommasta ja samalla koko johtokunnasta. Eihän siihen oikeasti tarvittaisi kuin ilmoitus, ettei ole enää käytettävissä, mutta niin vain vuodesta toiseen olen antanut puhua itseni jatkamaan. Kunnes nyt minulla oli selkeä ja käyttökelpoinen syy jäädä pois, vaalipiirin vaihtuminen. Emme me kuitenkaan ihan vain siksi ole muuttaneet kesäkotiimme, että saisin pätevän syyn jättäytyä pois naispiirin johtokunnasta. 

Oho, meinasin jo ehtiä unohtaa, mihin suuntaan olin aikeissa viedä tätä kirjoitusta - otsikkoakaan en vielä tässä vaiheessa ole miettinyt. Mutta suuntaan kohti kieltäytymisen opettelua. Kertoessani ystävälleni tuosta irrottautumisesta lupasin, että hän saa tervata takapuoleni, jos minut vielä joskus  nähdään samaisessa johtokunnassa. Kun hän arveli, pitäisikö hankkia tervaa valmiiksi, väitin hänelle, että olen oppinut läksyni ja jatkossa osaan olla lupautumatta joka hommaan, johon osataan kysyä. Ja viittasin katumukseeni taannoisesta lupautumisesta...

Ainakin kuvittelen oppineeni läksyn kantapään kautta viimeisten kuukausien aikana. Loppusyksystä minua kysyttiin luennoimaan aikuisille helmikuussa. Koetin estellä ja esittää, eikö saman alan parempia asiantuntijoita löytyisi pilvin pimein, mutta lopulta suostuin. Siitä seurasi kauhea stressi, unettomia iltoja ja epävarmaa valmistelua pitkin helmikuuta. Siinä vaiheessa en sentään hoksannut sitä, että eri opistojen aikuis- ja täydennyskoulutuksiin osallistujilta pyydetään palautetta kurssista. Mutta senkin sitten jossain vaiheessa älysin, ja stressi vain lisääntyi. Eikä se tietenkään päättynyt siihen, että koulutuspäivä oli ohi, vaan sitten alkoi jälkipuinti ja palautteen odottelu. 

Edellä mainittu ystäväni koetti rauhoitella, että koskaan kukaan aikuiskouluttaja ei voi olla kaikille mieliksi. No, se meinaa kyllä sitä, että minusta ei ole aikuiskouluttajaksi... Tai sitten tuonkin kurssin tarkoitus minuun nähden oli mm. kouluttaa hyväksymään sitä, etten voi miellyttää kaikkia. 

Pelkäsin palautteen tuloa, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ajattelin että joko ne eivät haluakaan lähettää minulle palautetta, kun se oli pelkästään negatiivista tai että palautteen tulo ajoittuu tietenkin juuri sellaiseen hetkeen, jolloin olen muutenkin haavoittuvimmillani. 

Tänään sitten huomasin saapuneiden sähköpostien joukossa tutun kurssisuunnittelijan nimen, ja välittömästi - vaikka en ollut lukenut vielä sanaakaan viestistä - takaraivossani tuntui se tuttu kipu, joka liittyy minulla aina häpeäntunteeseen. Palaute tuli onneksi suodatettuna eikä suorina lainauksina, mutta silti olen sitä märehtinyt. Ja tietysti palautteen piti tulla juuri tänään, kun olen - poikkeuksellisesti - yksin kotona.

Mutta olen saanut tänään myös puhtaasti iloisia viestejä ja uutisia. Otan ne Taivaan isän hoitona.