Pitäisikö olla imarreltu, kun niin kovasti oltaisiin nimmariani vailla?

Viime viikkoina alkaen turkistarhauksen kieltoon pyrkivästä kansalaisaloitteesta on ollut liikkeellä adressia adressin perään.

Tosin tuo turkistarhausadressi oli ilmeisesti pantu alulle jo hyvän aikaa sitten, kuitenkin niin, etten tiennyt sellaista netissä tyrkyllä olevankaan ennen kuin se tuli näkyvästi julkisuuteen historiallisena tapauksena. En tässä ryhdy enempää fundeeraamaan, olisinko allekirjoittanut, mikäli olisin tiennyt turkistarhauskieltoadressista. Olen oikeastaan helpottunut, ettei minun tarvinnut asiaa punnita, se kun ei ole niin yksioikoinen asia.

Mutta nyt sitten ovat vyöryneet liikkeelle vallan toisenlaiset adressit. Yksioikoisesta asiasta ei ole niissäkään kyse, mutta se ei ole ainoa syy, miksi en ole tähän mennessä käynyt allekirjoittamassa kumpaakaan adressia. Alkaa tulla jo ulos korvista ja joka lävestä tämä polemiikki, joka jääköön nimeämättä.

Kuten alussa vihjasin, minullekin on tullut niin sähköpostin kuin facebookin kautta kehotuksia allekirjoittaa vetoomus.

Olisiko sellaista adressia tyrkyllä, jolla vedottaisiin yksilön oikeuteen olla turvassa ja piilossa, näkemättä ja kuulematta kaikkea soopaa ja turhuutta, mitä tuutit syytävät?

Mutta sitten on vielä sellaiset adressit, joita ei tällä iällä pakoon pääse. Suruadressit, joita viime aikoina olemme joutuneet sinne tänne toimittamaan.