Viikko sitten lauantaina mulla oli uunipäivä. Perjantai-iltana olin tehnyt annoksen piparitaikinaa, aamulla nisutaikinan ja päivän mittaan mustikkapiirakan ja sitruunamarenkitortun. (Ja tietysti lämpimään uuniin laitetaan aina myös päivän tai parin ruuat valmistumaan.) Nisutaikinan mä teen kahteen litraan (vettä!) ja käsin vaivaten, eikä piirakkapohjaakaan tarvitse sähköllä vatkata. Mutta mm. piparitaikinan vatkaan sähköllä, vaikka kone siinä lujilla on aina ollutkin. Juuri kun olin saanut marengista riittävän kuohkeaa tortun päälle laitettavaksi, niin sähkövatkain ärähti pahasti ja leikkasi kiinni.

Mutta ihmeellisen kauan se palveli. Aikanaan kävelin Raumalla toiselle puolelle kaupunkia vatkainta ostamaan, kun eräässä sähköliikkeessä oli huipputarjous, liekö ollut sadalle vai 50 ensimmäiselle vatkain puoli-ilmaiseksi. Opiskelijalle se oli mahtijuttu. Merkki ei ollut mikään tunnettu. Vieläkään en tiedä edesmenneen uskollisen palvelijani nimeä, mutta se ehti kuitenkin hyvin hintansa haukkua, kun se toimi moitteettomasti sentään neljännesvuosisadan. Jouluna kuulin jo ensimmäiset varoittavat äänet sen koneistosta ja tiesin, että loppu on lähellä.

Tänään sitten kävelimme raahelaiseen sähköliikkeeseen, joka on tuossa melkein kulman takana. Perusteellisen pähkäilyn jälkeen päädyimme tarjouksessa olleista tehokkaimpaan ja kalleimpaan vatkaimeen. Samalla ostimme olohuoneeseen jalkalampun, niin että mies voi sohvalla lukea Raamattua ja minä voin nojatuolissa tehdä käsitoitä.

Niin, sellainen talouden elvytyspaketti  mulla oli kainalossa, kun kävelimme takaisin kotiin, mies kantoi lamppua ilman lootaa, kun sitä ei ollut varastossa pakattuna. Säästyipä kokoamisen vaiva.