Tänä aamuna seurasin Harri Holkerin hautajaisia samalla kun ompelin (paikkasin alushousujani) ja laitoin ruokaa (uuniperunoita).  Arvo- ja merkkihenkilöitä kunnioittamassa edesmenneen muistoa. En tunnistanut ulkonältä Eero Heinäluoman vieressä istuvia, mutta selostuksesta selvisi, että siinä oli ne kaksi muuta eduskunnan puhemiehistöön kuuluvaa. Sen sijaan olin tunnistavinani eräät tutut kasvot, joiden näkeminen suorastaan järkytti: "Eihän tuo voi olla Ele Alenius, eikös hän ole jo kuollut!?" Mutta niin se vain oli. TV-selostaja luetteli seppeleiden laskijoiden nimiä, ja siinä joukossa Aleniuskin mainittiin. Harmaat hapset, muuten tuttu herttainen olemus. Lapsena sympatiseerasin Ele Aleniusta, koska hän muistutti hieman kummisetääni ja koska hänen puhetapansa oli hellyttävä. Politiikka oli silloin sivuseikka. Tuntui kuitenkin lämmin läikähdys nähdä hänet vielä kuitenkin tolpillaan ja tunnistettavan näköisenä.

Kun Holkerin kuoleman jälkeen - ja jälleen tänään hautajaisissa - muisteltiin hänen poliitiisen uransa alkua, niin minunkin mieleeni palautui elävästi ensimmäinen muistikuvani hänestä televisiossa. Taisin olla silloin seitsemän vuoden ikäinen, kun Harri Holkeri valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi.  Katselin, miten nuori komea mies käveli kokoussalin etuosaan, pysähtyen matkalla suutelemaan jotain naista. Siinä vaiheessa minua häkellytti ja nolotti. En ollut tottunut näkemään suutelemista. Olkoonkin, että kyseessä oli varmaan oma vaimo. Juuri tuon hämmentävyyden takia muistikuva painuikin mieleeni.

Edelleenkään en pysty katselemaan pussailua vaivautumatta. Mutta ei se ole Holkerin syy.