Pari viikkoa sitten toivo pilkahti. Amarylliksen sipulista oli alkanut työntyä esiin hennonvihreä lehti. Olin saada hepulin. Tuon sipulin piti olla kuollut, hukkunut ja mädäntynyt. Olin sen vienyt kesäksi ulos, mutta en tällä kertaa kompostikasaan kasvamaan, koska viime kerralla kadotin sipulini. Laitoin sen altakasteluruukkuun ja unohdin kasvihuoneen kupeelle männyn juurelle. Loppukesä oli hyvin sateinen. Puutarhan syyspuuhien yhteydessä kävin lopulta käsiksi myös amaryllis-ruukkuun - joka oli ääriään myöten täynnä vettä. Kaadoin sen kertaalleen tyhjäksi, ja vähän myöhemmin tyhjensin sen vielä uudelleen vedestä. Kaivoin sipuliraasun läpimärästä mömmöstä pois ja jätin sen kasvihuoneen kuivaan multaan odottelemaan sitä aikaa, kun sen seuraavan kerran muistan. Ennen kylmiä muistinkin sen laittaa ruukkuun ja tuoda sisään. Sillä vaikka sen pintakerros lähti mädäntyneenä irti, se tuntui vielä sen verran kovalta, että päätin katsoa, kuinka käy.  

Tästä on vielä pitkä matka kukkimiseen, mutta en minä sellaista tohdi toivoakaan. Tällä hetkellä minulle riittää, että sipuli on hengissä. Ja että ensi kesänä vien sen taas ulos keräämään voimia talven varalle. Mutta en altakasteluruukkuun.