Talvi on kovaa, stressaavaa ja masentavaa aikaa huonekasveille. Moni pieni ikkunalla sinnittelijä on luovuttanut jo tähän mennessä. Itupökkövehkoistakaan ei yksikään selvinnyt. Olen pahoillani, veliseni. Ei kai pimeys edes ole pahin ongelma tässä huushollissa, vaikka sekin on tarpeeksi paha. Kasviparat eivät pääse viettämään mitään kunnollista lepokautta, kun pattereista huokuu kesän kuumuus. Meillä ei ole mitään sopivan viileää paikkaa. Kaipaan toisinaan pönttömuureja nurkkiin kaukolämmön sijaan, vaikka se onkin huoletonta ja vaivatonta.

Viime yönä tuli uniin tuo kasvien tuskittelu. Katselin kasvejani ja aloin haaveilla, että pitäisi saada suurempi talo, jossa olisi kunnolla tilaa myös viherkasveille. Aloin puhua haaveestani miehelleni, joka tyrmäsi minut heti toteamalla, että meillä on vielä tästäkin talosta suuri velka maksamatta. (Se ei kylläkään pidä paikkaansa, mutta unissa kaikki näyttää olevan sallittua tai ainakin mahdollista.) Totesin itsekin, että rakennustarvikkeet mokomat ovat niin kalliita ja siksi uudet talotkin ovat. Olipas viisas huomio. Suorastaan ylitin itseni arvelemalla, että hinnoissa on paljon ilmaa.