Kävin kaupungilla niinkuin meininki oli. Piti ajella tarkoon, kun oli paikkapaikoon niin lipoosta. En kertaakaan kaatunut. Läheltä piti -tilanne sattui kotimatkalla, kun ison lumikuupanon takaa - vasemalta - truivasi eteen salamannopea rollaattorimummo. Äkkijarrutus pani takapyörän luistoon, muttei siitä sen valmiimpaa tullut.

Mutta niistä noloista tilanteista. Kirpparilla ei sattunut mitään muuta noloa kuin etten meinannut löytää etsimääni pöytää, Saila ystävällisesti viisasi paikan. Seuraavaksi taiteilin postiin. Mimille lähti synttärikortti ja Lähetysseuralle paksu kuorellinen käytettyjä postimerkkejä huutokaupattavaksi. Mulla tuli pientä sanaharkkaa postineitien kanssa ja jälkeen päin mua harmitti ja hävetti, että olin suorastaaan korottanut ääntä. Sitten kävin vetoketjukaupassa, jonka sisäänkäyntiä en meinannut ensin löytää, vaikka olen siellä asioinut useaan kertaan. Vierestä oli kadonnut liike, jossa olin aikonut piipahtaa viemässä laulutoverille nuotin. Liikkeen ovessa oli sentään mainittuna uusi osoite. Kävin kuitenkin ensin kukkakaupassa multaa kyselemässä. Sielläkin oli joku harjoittelija mua palvelemassa - kuten siellä postissakin. Sain multasäkin ja kastelukiteitä (aaroninpartaa ei taaskaan näkynyt), välillä jouduin vastaamaan kännykkään, työasioita yllättäen. Kun olin ostokseni maksanut, kukkakaupan omistaja tuli hautaustoimiston puolelta asiakkaiden kanssa lohdutellen itkevää rouvaa. Luikin pois jaloista multasäkki kainalossa, heijastinliiveissä ja maastohousuissa jotenkin häveten arkista (=rähjäistä) olemustani ihmisten surun läsnäollessa.

Löysin kuin löysinkin ystävättäreni uusista liiketiloista. Odottelin looshin ulkopuolella, että oikeat asiakkaat saavat asiansa hoidetuksi. Sitten kävin sisään ja istahdin hikeä kuivattelemaan, ystävä kiitteli nuotista ja alkoi kertoilla avustusmatkasta, jolla hän oli lomallaan. Juttelimme muutakin kaikessa rauhassa kunnes toinen työntekijä tuli kertomaan, että siellä asiakas odottelee... Luikin taas nolona pois jaloista. 

Sitten otin itseäni häränsarvista ja menin uudelleen postiin. Meinasin ovelta kääntyä, kun en nähnytkään sitä harjoittelijaa, jolle olin meuhkannut. Mutta menin kuitenkin sisään. Ja pian harjoittelija tulikin takaa tiskin taakse ja sain sanottua asiani: "Tulin pyytämään anteeksi sitä äskeistä rähinääni." Tyttö meinasi hymyillen ja vilpittömän tuntuisesti: "Eihän siinä mitään!" Sanoin vielä, että hän on varmasti oikealla alalla, kun ei ihan pienistä säikähdä ja toivotin hyvää päivänjatkoa.  

Varmasti kävin anteeksi pyytämässä yhtä paljon itseni kuin hänen takiaan, mutta tuskin se hänellekään pahaa teki. Tai muille postissa sillä hetkellä asioiville ja työtätekeville.