Ei ole kyse siitä, että pitäisi miettiä johonkin lähtiessä, mitä laittaisi ylleen. Jotakin aina löytyy riippumatta kriteereistä, pukeutuako sään vai tilaisuuden mukaan.

Sekään ei ole mikään ongelma, että suurin osa, karkeasti arvioiden vähintään neljä viidesosaa eli 80 % vaatteistani on tullut minulle muualta kuin kaupan rekiltä. Alusvaatteet ja sukkahousut ovat suurinpiirtein ainoita, joita olen ostanut uusina viimeiset kolmisenkymmentä vuotta.

Mutta se varsinainen pukeutumisongelma kyllä johtuu epäsuorasti tuosta vaatteiden kierrätys-uusio-secondhand-innostani. Nimittäin. Mä en pysty löytämään kaikille vanhoille vaatteilleni jatkosijoituspaikkaa. Vain pieni osa jää minun jäljiltäni sennäköiseksi, että voi viedä kirpparille tai kierrätyskeskukseen. Puuvillaiset pystyy leikkaamaan matonkuteiksi, näteistä vaatteista voi leikata ehjät kohdat nukenvaatevärkeiksi (kun vain joku ehtisi tehdä niistä nukenvaatteita), parittomia sukkia käytän fyllinä (kenkien kesä- ja talvisäilytyksessä) tai siivoukseen ja kiillotukseen ennen kuin ne päätyvät sekajätteeksi. Mutta entä sitten vaikkapa nämä ylläni nyt olevat nilkkoihin kapenevat verryttelyhousut, jotka ovat kaksiväriset (pinkki ja tummansininen) ja joissa on viistot saumat (ja vistot!), ulkoreidet vaaleanpunaiset, sisäreidet siniset. Mä inhoan näitä. Mutta kotioloissa puen ne kuitenkin edelleen, kun eivät ne edes kulu puhki. Joskus olen joitakin tuulipukuja haudannut maahan, kun olen niillä koettanut vuorata perennapenkkejä, rikkaruohottumisen hidasteeksi. On mulla yksi nyssäkkä tekokuitulumppuja ullakolla ollut odottamassa sitä, että olisin vienyt siskolle pääsiäiskokkoon. Mutta tuskin he enää ensi vuonnakaan kokkoa polttavat, kun ei enää pariin vuoteen ole hyyppäläiset päässeet kokoontumaan Juonikylän ja Könnönkylän rajalle noitia hätistelemään.

No, vaateongelma on kyllä ollut ongelmista vähäisimpiä tänä syksynä, joka on ollut oudon hankala monin tavoin. Mutta ainainen ongelma se on, kun matonkudevärkkiä kertyy nopeammin kuin yksi ihminen pystyy leikkaamaan. Ennen muinoin pidettiin kutehenleikkuukökkiä, kun Liisa ja Rajamäen Eila tulivat talon omien naisten hupulaasiksi.