Kuten aiemmin tänään kirjoitin, olin helatorstaina jotensakin vetämätön. Emme edes kirkkoon saaneet lähdetyksi, saati Rauhan sanan kevätseuroihin. Auringonpaiste houkutteli kyllä pyykkikoneen käyttöön. Siinä sitten kun etsin villapyykkiin joutavaa eteisestä, tonkaisin myös siellä lojuneen pahvilaatikon, jossa oli kirjoja; iso nippu Agatha Christien 10 pientä neekeripoikaa -dekkareita. Nykyisinhän sen nimi on "Eikä yksikään pelastunut", mutta nuo olivat ikivanhoja kirjoja, jotka olin ottanut talteen luokan kaapista, jonne ne risaisina oli hylätty. Viime kesänä selasin ne kertaalleen tutkien, kuinka monessa oli kaikki sivut tallella. Samassa laatikossa oli myös jokunen Tuntematon sotilas. Mutta nyt löysin sieltä myös nipun sivuja, jotka eivät sopineet kumpaankaan teokseen. Istuin pitkän tovin eteisen lattialla lukemassa sivuja, jotka alkoivat numerosta 101. Sitten keräsin villavaatteet koneeseen ja pyykin pyöriessä jatkoin lukemista.

Erään sivun alalaidassa sitten luki myös tekijän ja kirjan nimi: Wright: Musta poika. Tosin lähes välittömästi alettuani lukea minulle oli selvinnyt, että kirjan kertoja on musta poika. Tarina ajoittui 1920-luvun puoleen väliin ja seurasi Richardin elämää Etelästä Memphisin kautta Pohjoiseen kohti Chicagoa.   

Seuraavan kerran kirjastossa käydessä täytyykin koettaa löytää tuo kirja kokonaisena. Vaikka rotuviha on raskas ja ahdistava aihe, silti iloitsen, että satuin löytämään tuon kirjanpuolikkaan.

Maailma ja ihmiset eivät ole muuttuneet miksikään sitten 1920-luvun. Tänään välituntivalvonnassa jouduin kuulemaan kielteisten ennakkoasenteiden ryydittämää puhetta tulevista maahanmuuttajaoppilaista. Luulenpa, että useimpien varautuneesti tai kielteisesti maahanmuuttajiin suhtautuvien nuorten käsitykset ovat kodin perintöä.

Tämänkin suunsoittajapojan luokalla on ihana, kiltti ja fiksu vietnamilaistyttö, mutta eipä ole sen vertaa raottunut ennakkoluulojen verho, että kaveri olisi näiden parin vuoden aikana oppinut tietämään mitään toisesta, saati tuntemaan. Höh.