Lauantaikoulupäivä ei ollut ihan niin hektinen kuin etukäteen epäilytti. oppilaskunta oli suunnitellut todella ansiokkaasti toiminnallisen päivän. Olin lupaillut oppilaalleni kulkea mukana avittamassa, jos hänelle tulee suomen kielen takia ongelmia. Mutta hyvin hän pärjäsi hyvän ryhmänohjaajan hoteissa.  Monilla muilla oli alussa pallo hukassa, joten pyöriskelin yleisjantusena ja koetin saatella eksyneitä oikeisiin toimintapisteisiin.

Sen suorin vartaloin matalalennon suoritin lauantain päätteeksi kylppärissä, kun horjahdin ja liukastuin pitkin pituuttani kyljelleni lattialle. Mies haki ulkoa sangollisen lunta, jolla haudoin reittäni. Ajattelin, että tällainenko Jaakobin paini piti käydä ennen seurapuhetta. Kipeää reittä enemmän minua kuitenkin haittasi oudot vatsaoireet koko sunnuntaiaamun. Se ei ollut sitä tavallista jännityskipua, sen kyllä tunnistan vuosikymmenien kokemuksella. Jo yöllä piti nousta vessaan, kun uniin asti tuli oudot vatsatuntemukset. Ja kirkon penkissä piti vatsaa hieroa ja välillä täytyi nousta vessaan. Noroako?  

Aamulla nousin ennen seitsemää, ja Raamatun ääressä laitoin paperille muutamia ranskalaisia viiruja, jotta pysyisin puheessani konseptissa. En sitten perästäkään saanut sitä kokonaisuudessaan paperille puhtaaksi kirjoitettuna. Mutta Raamatun väliin mahtuva A5 poikittain riitti osviitaksi. Aiheena oli siis "Naisena seurakunnassa ja herätysliikkeessä". Aloitin lukemalla Apostolien teoista 9:36-42 eräästä naisesta eräässä seurakunnassa, Tabitasta Joppessa. Kerroin, mitä ajatuksia ja kysymyksiä kyseinen kohta herätti ja sitten tuoosa herätysliikeosiossa kerroin jotain omasta taustastani - jota ei siis oikeastaan ole.

Koetin laittaa kännykän ajastimen päälle, seuratakseni, etten ylitä annettua aikaa, mutta koska en ollut sitä ennenkäyttänyt, siitä ei ollut apua. Mutta rannekellon mukaan pysyin raamissa.

Itselle jää aina sellainen olo, että oliko tuossa nyt mitään antia kenellekään, mutta kiittelivät jotkut ihmiset ainakin selkeää ulosantia...

Vajaa puoli tuntia tarvitsi sitten odotella aurinkoisella kirkon seinustalla seuraavan tilaisuuden alkua seurojen päätöskahvien jälkeen. Jaakko Löytyn Ääni huutaa -konserttia parempaa päätöstä en olisi voinut kuvitella enkä toivoa antoisalle päivälle. Vetistelläkin mun taas piti: "Olen niin kuin tekin vain armon kerjääjä, jonka ainut toivo on tuolla ylhäälä..." Ja toisen kerran piti itkeä, kun JL kertoi taannoisesta Kauhajoen koulusurmien vuosipäivän muistokonsertista, ennen kuin hän lauloi sieltä kummunneilla uusilla sanoilla laulunsa kallis hunajan pisara.

Millan tuossa jo malttamamattomana kyseli, miten meni. Jospa tässä tuli jonkinlainen vastaus. Kiitos peukuista!