Eilen illan hämyssä ja viileydessä kiertelin pihalla kateharsokääröt kainalossa arvellen, kenet niillä ensin peittäisin. Koska pelargoniaa en ole vielä saanut siirretyksi sisälle ruukkuun, niin suojasin sen ja kasvinkumppaninsa krassit. Toisen vähän ehjemmän harsonpalan saivat toisen laatikon krassit jakaa kukkimattomien gladioluksien ja kukkineiden ruusupapujen kanssa. Viimeisen kanssa mietin pitempään. Suojatako harjaneilikat ja nuppujaan vasta aukova ruusu vai kenties kasvimaan hyödykkeet. Leikottuani maljakkoon niin harjaneilikoita kuin viimeisiä keltaisia liljoja levitin katteen jäävuorisalaattien, persiljan ja kesäkurpitsan päälle, joista ensin mainitut kestäisivät kyllä hyvin hallaöitä ja viimeksi mainitusta korjasin jo sadon, niin että se joutaisi paleltuakin. Aamun tullen sain kuitenkin todeta helpottuneena, ettei aprikoinnillani ollut merkitystä suuntaan eikä toiseen, koska meri kai suojasi jälleen Raahea hallalta. Kuitenkin tuohon hätävarjeluun liittyy jotain outoa tenhoa. Kun olin käynyt sytyttämässä kynttilän antamaan hivenen lisälämpöä kasvihuoneeseen, ovea sulkiessani minut valtasi erikoinen ilonsekainen romanttinen olo. Annelle kuvailin puuhiani sanalla rituaali. Syksyyn liittyy erityisen paljon muistojen kultaa, lapsuuden tunnelmia. Halla oli pelätty vieras, jota vastaan lakeuksilla yritettiin konstia jos toistakin. Sitten kun oli tehty voitava, niin loppu jäi Herran haltuun. Vaikka oma puutarhani ja erityisesti sen vaatimaton elo/ sato on vain pikkiriikkinen jäljitelmä pienviljelijäkodin elinkeinosta, niin iloitsen kuitenkin, kun voin edes leikkiä taistelevani hallaa vastaan.