Mieheni osti minulle uuden polkupyörän. Romuttamani auton tilalle? Ei, vaan hän oli kuunnellut narinaani ja myös vanhan pyöräni narinaa tarpeeksi pitkään ja kaukaa. Kolinaa, ratinaa ja louskutusta. Tein neitsytmatkan uuden pyöräni kanssa keskiviikkona Saloisiin kirkkokuoroharjoituksiin, kuusi kilometriä mennen tullen. Ennen lähtöä olin pahalla päällä ja manasin ankaraa vastatuulta ikkunasta ulos katsoessani. Mutta ehdin kuoroon ajoissa, tosin hikisenä. Kotimatka sujui kuin lentäen. Pyörä liikkui tasaisesti ja ÄÄNETTÖMÄSTI! Mietinkin, olisiko pitänyt kilikellolla varoittaa jalankulkijaa ennen ohitusta. Aikaisemmin kulkijat ovat kaukaa kuulleet, että joku rynnii takaa. Ei täti näyttänyt kuitenkaan säikähtävän aavemaisen hiljaa liukuvaa pyöräilijää. Ehkä sittenkin puuskutin...

Viime yönä ratsastin uudella pyörällä unissani. Siinä se oli huomattavasti korkeampi, mutta ei se mitään, suuremmilla renkailla matka eteni jouhevasti ylämäkeenkin. Kiinnitin huomiota edestakaisin ohitseni ajaneeseen vaaleaan amerikanrautaan. Muistatko, millainen auto oli Frank Cannonilla (= edesmenneen William Conradin nimikkosarja 70-luvulta)? Tämä oli samanlainen, en muista merkkiä. Auto ajoi ensin ohi ja hetken kuluttua se tuli vastaan. Eipä aikaakaan, kun aloin kuulla, että takanani tulee auto, joka ajaa hiljaa, eikä mene ohi. Pelkäsin, että se on se sama vaalea auto ja että se seuraa minua. Vilkaisin olkani yli ja huomasin pelkoni aiheelliseksi. Näytin kädellä merkkiä, että ajaisi ohi, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten aloin kaivaa kännykkää taskusta ja aloin soittaa miehelleni, että tulisi vastaani. Hassua, että painajaisuni päättyykin onnellisesti. Huomasin vain unessa ajattelevani, että on se hyvä, että nykyaikana on nämä kännykät turvana. Ja että varmasti takaaseuraaja huomaa soittoni ja heittää hämärät aikeensa poliisin tai jonkin vielä kamalamman pelossa.