Mä olen hirviän ylypiä sisaruksistani. Kaikista viidestä. Heräsin sitä fundeeraamaan, kun sain Anne-ystävältä mukavaa palautetta siskoistani. Kauhajoen nuorisoseuralla (?) on oma julkaisu, jonka viimeisimmässä numerossa oli ollut molempien siskojeni kirjoittamat jutut. Anne oli ihmetellyt, että he osaavat kaiken muun lisäksi kirjoittaakin niin hyvin. (Toivon saavani ko. Taimen luettavakseni tuohippuolin.) Ja kuitenkin äidinkielenopettajaveljemme taitaa olla sisaruksistamme ansioitunein kirjoittaja. Nuorena hän opetteli huvikseen myös jonglööraamaan ja soittelemaaan skittaa. Toinen veli opetteli puolestaan mm. pitsinnypläystä. Vanhin veli on aina ollut meidän muiden ihailun ja ihmettelyn kohde. Esimerkiksi silloin, kun hän rakensi sanomalehdistä ja rautalankakehikosta kuumailmaraketin, pystyzeppeliinin, joka tosin noustessaan ilmaan myös tossahti tuleen.   

Mutta en ole ylpeä sisaruksistani vain sen takia, mitä he osaavat ja tekevät, vaan vielä enemmän iloitsen ja nautin siitä, mitä he ovat.

Vanhetessa veri vain sakenee, luulemma.