Eilen neljännellä tunnilla minulla oli kuusi vietnamilaisoppilasta, joista suurimmalla osalla oli suomen kielen tunti, mutta yhdellä historiaa. Aluksi toiset tekivät omia harjoitustehtäviään. Kuutosluokan historian kirjassa kappale alkoi lauseella "katolinen kirkko oli mukana ihmisten elämässä kehdosta hautaan". Aloitin yrittämällä selittää - piirtäen - mitä tarkoittaa sanonta kehdosta hautaan. Kuvasanakirjassa Kasvava sanasto on onneksi kuva hautajaisista. Siinä vaiheessa ensimmäinen viidestä suomen harjoituksia tekevästä höristi korviaan ja alkoi kysellä polttohautauksesta. Hän piirsi siitä kuvan ja kysyi, mikä sen nimi on. Sitten jo muutkin olivat mukana keskustelussa. Viikontakainen kouluammuskelu vaivasi edelleen lasten mieltä. Jotenkin kuvaavaa, että eräs pojista kysyi minulta jo aiemmin, oliko se ampuja ulkomaalainen. Niinpä. Nämä vasta vuoden Suomessa olleetkin näyttävät oppineen, että kun jotain pahaa tapahtuu, niin se on ulkomaalaisten syytä. Tai ainakin he saavat syyt niskoilleen. Kun alkoi kuulostaa siltä, että tunti menee repostellessa kaikkia kauheuksia, mitä maailmalla on tapahtunut viime vuosina, niin puhalsin pelin poikki. Koetin vääntää rautalangasta: "Sinä tiedät, että Jeesus auttaa. Ei tarvitse pelätä. Jos minä kuolen, minä menen Jeesuksen luo." (Ja kädet puhuivat tietysti myös koko ajan. Sormi kohti taivasta.) Jatkoin edelleen: "Jeesus on minun kanssa ja sinun kanssa koko ajan. Kun sinä menet kotiin, Jeesus on sinun kanssa. Kun sinä tulet kouluun, Jeesus on sinun kanssa." (Tässä kohtaa viisataan vierelle.) Historian kappaleen käsittely jäi ensimmäiseen lauseeseen, mutta ehkä tunnista jäi lapsille jotain muuta evääksi.