Jos ärsyynnyin taannoisesta yltiöpositiivisesta urheilukielestä, niin kyllä luentokielessäkin on kukkasensa. Meillä oli tänään VESO-päivä. Luennoitsija tuli maininneeksi, että hän ei pidä sitoutumis-käsitteen käytöstä. Sen sijaan hän tuntui tykkäävän viljellä runsaasti jonkin sortin fingelskaa, hän pyysi reksiä  briiffaamaan taannoista koulutusta, hän näytti slaideja ja kertoi keissejä...

En joutanut kyselemään, mistä vieroksunta sitoutumissanaa kohtaa. Palautteessa sen sijaan kirjallisesti ihmettelin, mitä mahdettiin tarkoittaa väitteellä, että ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan monia totuuksia. Tämä väite tuli esiin, kun sivuttiin monikulttuurisuutta.  Vaikka miten olen maahanmuuttajaope, en millään voi käsittää saati niellä tuollaista väitettä. Olisi parempi puhua monista erilaisista käsityksistä, mielipiteistä, arvostuksista. Totuudestakin voi olla, ja onkin  erilaisia käsityksiä ja mielipiteitä, mutta jos - ja kun - on olemassa absoluuttinen Totuus, niin se (Hän) on yksi ja riippumaton.

Totuus-käsite ei ole suinkaan ainoa, jota on viime aikoina vesitetty ja alettu käyttää muussa merkityksessä (inhoan niin mediaseksikkyyden käsitettä kuin poliittisen liturgian termiäkin), mutta enemmän kuin seksin ja liturgian takia suren Totuuden ja Rakkauden puolesta.