Tänä aamuna jälleen kiukuttelin yhdelle vilkkua käyttämättömälle liikenneympyrästä poistujalle. Kiire olisi ollut töihin minullakin, ei viitsisi turhan päiten seistä kolmion takana odottelemassa.

Mutta oikeastaan piti kirjoittamani aivan uudesta liikenneilkikuri-ilmiöstä, jonka olen huomannut tämän talven pimeillä ensimmäistä kertaa. On aina yhtä vaikeaa arvioida ja etenkin päästä yksimielisyyteen vastaantulijan kanssa, missä vaiheessa - kuinka lähellä tai kaukana - pitkät ajovalot pitäisi vaihtaa lyhyisiin. Mieheni on koettanut minua kouluttaa, ettei saa vaihtaa liian aikaisin, koska "lyhytnäköisyys" on turvallisuusriski. Kun sitten olen yrittänyt tänä talvena opetella pitämään pitkiä riittävän kauan, niin on muutaman kerran käynyt niin, että vastaantulija on joko vaihtanut jonkin aikaa ennen minua tai hänellä on ollut valmiiksi lyhyet valot, ja itse olen vaihtanut vasta ennen kuin hän on ehtinyt räiskäistä pitkillään mulle kiukkuisen merkin. Mutta sittenpä jokunen vastaantulija onkin antanut takaisin toisella tavalla; vaihtanut takaisin pitkille ennen ohitusta, siten että on saanut valonsa kuitenkin mulle räväyttää.  

Pelkäänpä, että tällainen toimenpide alkaa levitä yleiseen käyttöön yhtä tehokkaasti, yhtä peruuttamattomasti ja yhtä lujaan juurtuen kuin tuo vanha (ja mielestäni täysin turha) tapa räpsytellä pitkiä, jos vastaantulijalla on pitkät unohtuneet päälle. Miten sitä opetettiinkaan autokoulussa? Ainakin minua opetettiin niin, että vastaantulijan pitkien valojen häikäisyvaikutusta vähennetään suuntaamalla katsetta hivenen sivummalle, ettei tuijoteta suoraan lamppuihin.

Aika äkkiä uusista käytännöistä tulee vanhoja käytäntöjä, ja hetken perästä saatetaan luulla sitä suorastaan säännöksi.  Pätee muuallakin kuin liikenteessä.