<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Katselin ihmisiä kaupan ulkopuolella odotellessani, että mies saa sidottua ostoksemme tukevasti tandemin koriin. Autoaan kohti käveli isä ja pieni poika pari askelta perässä. Käännyin mieheni puoleen vetoavasti, ärtyneestikin, eikö se jo passaisi, että päästäisiin liikkeelle. Tuokion kuluttua kuulin ruman rääkäisyn auton avonaisesta ikkunasta. Äskeinen kuustuumainen annatteli isälleen:

 

”Tuu jo helevetti autoon siitä!”

 

Opettajatäti sisälläni tyytyi toteamaan tiukkaan ja kuuluvaan ääneen: ”Isälle ei puhuta noin!” – mutta arka ja varovainen puoleni esti tädin jalkoja kävelemästä avoimen ikkunan luo, joten pojalta taisi jäädä oppi saamatta. Isänsä näytti noudattavan kuuliaisesti napataatan komentoa.

Alkuharmin ja pahennuksen jälkeen ajattelin, kuuluiko pojan äänessä se, mitä hän oli kuullut äidin suusta. Samassa jo tunsin piston. Millaista asennetta itse olen lapsilleni välittänyt suhtautumisessa isään?