Viime viikkoina lehdissä näkyi kummallisia mainoksia äitienpäivään mukamas liittyen. Vai mitä sanotte siitä, kun onnea äidille/ onnittele äitiä -tekstin alla istuu poseeraamassa alaston nuori malli, toinen polvi sirosti koukussa, käsivarret ympärilleen kietoneena, pitkä kaula kallellaan. No, kai mainoksen oli tarkoitus vedota isiin. Isien halventamista. Mutta eikös Äitienpäivä tarkoita sitä, että lapset eri tavoin muistavat omia äitejään, eikä sitä että aviomiehet koettavat hyvitellä ja lahjoa vaimojaan.

En ole koskaan oikein osannut suhtautua äitienpäivään luontevasti. Suomalaiseen maalaisperhekulttuuriin ei aikanaan istunut sen paremmin amerikkalaistyyliset halaamiset ja pussailut kuin ääneen kiittäminen ja kehuminenkaan. Noloina ja vaivihkaa jätimme äitienpäivän aamuna itsetekemät kortit tuvan pöydälle, josta äiti ne löysi navetasta palattuaan. Ja toki aina yhtä hyvillään kehui niitä. Ei siis puhettakaan, että joku olisi joskus herännyt ennen äitiä ja järjestänyt hänelle aamupalaa vuoteeseen. Vaan ei meirän äitee sellaista odottanutkaan. Lippu liehui, kortit komeilivat sunnuntailakean tuvan pöydällä ja joskus kai syötiin äiteen tekemää kaakkuakin. Siinä oli tarpeeksi juhlaa.

Nyttemmin äitinä en sen kummemmin osaa nauttia äitienpäivästä. Toki iloitsen aamukahveista ja yllätyksistä. Jotka muuten tänäkin vuonna olivat oikein mieluisia, humoristisia ja puutarhaan liityviä. Tytärkin oli jo viiden jälkeen alkanut paistaa vohveleita, ja kortti oli tuttuun tapaan kaunis ja herkkä taiteilijan ruusu. Mutta mitään äiteliä ylistelyjä en kaipaa, tulisin oikein hyvin toimeen ilman niitä, en koe sellaisia omakseni (ja onneksi meillä ei kotona mitään puheita pidetäkään). Tänäänkin kirkossa taisin tukkia kokonaan korvani saarnalta, kun pappi alkoi puhua äitienpäivästä ja äideistä. Siinä meni sitten Taivaan kansalaisuus-asiatkin ohi korvien.

Mielestäni äitiys on armovirka (olen äiti armosta ja armon varassa) eikä mikään ansio. Tytärkin hörähti huvittuneena, kun kuuli uutisista, että tasavallan presidentti on myöntänyt kunniamerkkejä ansioituneille äideille. Kysyi, että miten he ovat ansioituneet. Kaikin mokomin suon heille merkkinsä, ei siitä ole kysymys. Mutta itse en sellaista haluaisi (tosin sellaisesta ei ole pelkoakaan).

Kun tänään soitin äidille, niin hän ensi sanoikseen toivotti MINULLE hyvää äitienpäivää, mitäpä siihen vastaamaan kuin kiitos samoin. Siinä jotenkin taas aistin sen, että ajattelemme äidin kanssa hyvin samalla tavoin äitinä olemisesta, että se on sinänsä niin suuri lahja ja ilo, ettei siitä mitään kiitoksia keneltäkään erityisemmin odota. Melkein joka kerta jutellessamme äiti jaksaa ihmetellä sitä, kuinka hyviä ja fiksuja mukuloota ja lastenlapsia hän on saanut. Ymmärrän hyvin äidin ilon ja ihmetyksen. Itse olen alkanut ihmetellä samaa omalta osaltani.

PS. Lisään vielä "jäliistä joulun" kuvan tuosta tyttären tekemästä onnittleukortista. Mutta kiellän ehdottomasti minkäänmoisen kuvan kopioinnin/ hyväksikäytön. Lastani ei riistetä!

 1242056233_img-d41d8cd98f00b204e9800998e