Eilen piti olla lepopäivä. Ainoastaan tunti aamulla kirkossa oli 'lepopaikka suloinen'. Muuten oli aika rankkaa, vaikka kokous itsessään sujuikin jouhevasti. Illan päätteeksi vasta ennätin tutustua sunnuntain Kalevaan. Rankan päivän rankka päätös oli lukea sieltä tutun ihmisen kuolinilmoitus. Itkin itseni uneen. Ja aamulla se tuntui silmissä. Tänään sitten kävimme viemässä kukan ja Gideoneitten muistoadressin surukotiin. Halusin kukkien somisteeksi valkeaa helminauhaa, ja sitäkin kukkakaupasta löytyi. Toivon sen kuvaavan omaisille laulun tavoin: "kauniina nauhana vuosien päivät helmenä jokainen muistoksi jäivät".     

Vaikka hän uupui rakkaan taivaallisen Isänsä käsivarsille, niin jälleennäkemisen toivosta huolimatta omaisille jää suuri kaipaus. Heidän suruaan ajatellessani itseänikin itketti. Juttelimme miehen kanssa, että olemme jo sen ikäisiä, että kuolinsanomia tuttava- ja sukulaispiiristä kuuluu yhä useammin. Ei siihen silti ikinä totu.