Algot Untola kirjoitti kirjailijanimellään Maiju Lassila hurmaavan kertomuksen Ihalaisen ja Vatasen seikkailusta, joka alkoi kun Ihalaisen emäntä lähetti miehensä naapuriin lainaamaan tulitikkuja.  

Tuo hassu tarina muistui mieleeni jälleen muutama päivä sitten, kun minulla oli meneillään pientä askarta, johon tarvitsin täytevanua. Minun ei tarvinnut lähteä sitä lainaamaan, tiesin, että yläkerran peräkomerosta sitä löytyy.

Mutta kun komeroon kömmin (se on sellainen harjakaton matala räystäsrako), niin siellä osui silmiini ensimmäiseksi joulukorttilaatikot. Minä kun säästän kaikkea mahdollista ja melkein mahdotontakin, niin olen jemmannut saadut joulukortit vuosikerroittain tyhjiin konvehtirasioihin, joiden kanteen olen kirjoittanut vuosiluvun.  Mieleni teki hieman käydä pinoja läpi. Koetin tutkailla, mistä vuodesta alkaen korttirasioita on kertynyt. En jaksanut kuitenkaan penkoa kasaa sen syvemmältä kuin vuoteen 1994 saakka. Luultavasti niitä kuitenkin on tallessa naimisiinmenosta asti - onhan minulla jemmassa tyttöihmisenäkin saamani posti. Jonka kimppuun kävinkin seuraavaksi.

Löysin myös laatikon, jossa oli tallella sekin oranssi vihko, johon aikanaan kirjoittelin Kasevan laulujen sanoja. Mutta pettymyksekseni en kuitenkaan löytänyt sen välistä nimmareilla varustettua Kaseva-yhtyeen valokuvaa, joka minulta on ollut kateissa ja jonka luulin kadonneen tuon vihkon mukana. Asko Raivion nimmaria en voi enää ikinä saada, siksi tuo katoaminen kismittää ankarasti.

Vietettyäni vielä monta nostalgista hetkeä selailemalla mm. lasten piirustuksia - ja keksimällä, että nämä kannattaisi skannata tietokoneelle talteen - päätin lopulta kömpiä komerosta takaisin ihmisten ilmoille. Ja muistin kuin muistinkin ottaa sitä vanua följyyni.