Soitin tänään taas isälle. Juteltiin niitä tavallisia, mutta tällä kertaa tuli puhetta myös hiihtämisestä. Isä ei kuulemma ole eläissään käynyt hiihtämässä Sotkan lappiossa, vaikkei Havuskylästä sinne niin pitkä olisi ollut, hän kun ei sanojensa mukaan ole koskaan ollut mikään hyvä hiihtäjä. Hymyilin sisäänpäin kun kuulin sen. Tyttären polvet eivät ole tässä asiassa yhtään sen paremmat, niin sanoakseni.

Jokin aika sitten olin huomaavinani muutakin isältä perittyä itsessäni. Muistin, miten meidän mukulooren piti yleensä osata arvata ja tajuta - viimeistään puolesta sanasta - mitä meiltä odotettiin, mitä olisi pitänyt tehdä ja miten. Isä oli siihen aikaan välillä varsin kärsimätön silloin, kun hän joutui törmäämään tyhmyyteen eli laiskuuteen käyttää nuppia. Vanhemmiten kun häntä on riisuttu omista voimista ja kyvyistä, niin hän on mitä lempein ja kärsivällisin vanhus. Minulla sen sijaan riittää edelleen kärsimättömyyttä, taitaa olla peräti lisääntynytkin. Ärtymys kohdistuu erityisesti niihin ihmisiin, jotka eivät näytä ajattelevan nenäänsä pitemmälle. "Eikö niille opeteta koulussa logiikkaa?" ärähti myös professori Kirke C.S.Lewisin kirjassa Velho ja leijona.