Hähää, mä taidan jollain sairaalla tavalla nauttia erehdyttävien otsikoiden laatimisesta. Otsikko ei olekaan verbi vaan monikkosubstantiivi. Ratkaisun avain: kuten sellonsoittajia kutsutaan sellisteiksi, niin...

Eilen illalla pääsimme kuin pääsimmekin mieheni kanssa Paavolan kirkkoon käsikellokonserttiin. Loppumatka ajettiin lankomiehen laina-autolla, kun omasta karkasi hydrauliikkanesteet. Letku oli perstunut. Mutta nopeasti unohtuivat autohuolet, kun ehtookellojen jälkeen alkoi kymmenkunta kellistiä soitella sulosäveliä, joita jo ryhmän nimen -  Dolce -  perusteella saattoi odottaakin.

Äänimaailman lisäksi myös liike oli viehkeää. Käsikellojen soittaminen vaatii ainakin hyvää fysiikkaa ja rytmitajua. Pitkällä pehmustetulla pöydällä kirkon kuoriosassa oli vierivieressä enimmillään toista sataa käsikelloa ja chimes-kelloja (tytöt sanoivat niitä pitkiä putken näköisiä harjoittelukelloiksi).  Tytöillä oli valkeat käsineet, ettei kiiltäviin kelloihin tulisi sormenjälkiä. Välillä vaihdeltiin soittopaikkoja, ettei yhden tytön tarvinnut koko aikaa nostella painavimpia nelikiloisia kelloja.

Esitysten välissä kelloja jouduttiin aina järjestelemään ja sillä aikaa orkesterin johtaja Seppo Kirkinen kertoili yleisölle mielenkiintoista tietoa käsikellojen soiton historiasta ja nykypäivästä. Suomessa on kuulemma tällä hetkellä neljä käsikello-orkesteria. Tämä Dolce toimii Kuopiossa.  

Illan päätteeksi yleisöllä oli mahdollisuus kokeilla kellojen soittoa. Varsin rohkeasti ja innokkaasti vähäinen mutta kiitollinen konserttiyleisö kokoontui alttarin luo kyselemään ja soittelemaan.

Sillä aikaa kun me istuimme nauttimassa musiikista, lankomiehen naapuri oli korjannut hydrauliikkaletkun. Nyt auto on jo kotipihassa uudet nesteet sisällään.