Millan oli linkittänyt blogiltaan Toivon kodista Iltalehden nettisivulle, jossa oli lueteltu arkipäivän vinkkejä, miten voisi saavuttaa onnellisemman mielen. Yhtenä keinona oli päivän mukavien asioiden muisteleminen. Siitä tuli mieleeni, miten viime perjantaina kävelin myhäillen koululta toiselle ja ajattelin, että alkoipa päivä mukavasti. Olin muistanut edellisenä päivänä, että minähän tilasin kaksi laskintakin, mutta että niitä ei ollutkaan Raunin kokoamassa tarvikelaatikossa. Niinpä menin perjantaiaamuna tilaukset tehneen kanslistin puheille varmistaakseeni, että kai ne tilattiin. Tuskin Henna ehti avata tilauskansiota, kun Rauni tuli siihen kahden laskimen ja vihkonivaskan kanssa:  "Ai sinulla on jotain Ailan kanssa kesken, minäpä odotan." Mutta minä arvelin ääneen, että tuossa ne laskimet taitavatkin olla. Ja kaksi asiaa selvisi yhdellä kertaa. 

Toinen yhtä pieni ja yhtä mukava sattumus perjantaina tapahtui illalla kaupassa. Olimme jo lähdössä kassalta, kun viereisessä jonossa seisova vanttera nuorimies työhaalareissaan katsoi vähän pitempään ovelan näköisenä. Katsoin häntä uudestaan ja tunnistin entiseksi oppilaaksi. Nostin kättä Erkille, joka oli selvästikin tunnistanut vanhan opettajansa ja joka vastasi tervehdykseeni reippaasti, ilman katkeruuden hiventäkään... 

En tiedä, kumpi on mukavampaa, se kun vanhat oppilaat muistavat minut (eivätkä välttämättä pahalla), vai se, että itse vielä tunnistan isoiksi ja aikuisiksi kasvaneet entiset oppilaani.