Eilen oli juhlapäivä. Pat oli kutsunut laajasti ystäviä eläkkeellelähtöjuhlaansa, joka alkoi vanhan kaavan mukaisella ehtoollisjumalanpalveluksella. Jopa virret laulettiin nykyistä edellisen virsikirjan mukaan. Harmi vaan, etten ollut arvannut ottaa sellaista mukaan. Toki virsien sanat oli painettuna ohjelmaan, mutta vanhasta virsikirjasta olisi nähnyt nuotitkin. Pari melodiaa oli outoa. Mutta liturgia oli ihanan tuttu ja rakas. Etenkin Jumalan Karitsa ennen ehtoollista säväytti kyyneliin. Ehtoollisen aikana lauloi vuorotellen kaksi kuoroa, perinteinen klassinen kvintetti tai vahvistettu kvartetti lauloi suomeksi ja sitten erittäin värikäs ja rytmikäs ryhmä lauloi muutaman vieraskielisen laulun kättentaputusten, kitaran ja rytmisoittimien säestyksellä. Ei aavistustakaan oliko kieli swahilia, amharaa, sereerin, wolofin vai mitä kieltä, mutta lauluista kuului kuitenkin kaksi tuttua sanaa, Halleluja ja Jesu.

Lähellä meitä istui äitinsä sylissä suloinen intialaistyttö (joka muuten nautti selvästi rytmistä ja lähti siihen mukaan koko pienellä vartalollaan). Sen ikäinen, että osasi konttia ja alaleuassa oli kaksi hammasta, yläleuassa muutama. Kiharapää hurmuri valloitti sydämiä niin kirkossa kuin lähetyslounaallakin. Satuimme pääsemään sielläkin näköetäisyydelle. Minulla oli siis mukavaa ajankulua lapsosen touhua seuratessa, kun en oikein pystynyt seuraamaan ohjelmaa kuuluvuusongelmien takia.