Vanhuuden oireita kai tämäkin, että koulun aloitus on verottanut voimia niin, ettei kotiin tultua ole jaksanut tai viitsinyt ryhtyä mihinkään. Onneksi mies on vastannut ruokahuollosta koko matkan kaupan hyllystä pöytään. Tänään viimein latasin sentään pyykkikoneen pari kertaa. Tosin toinen koneellinen on vielä ripustamatta. Ulkona onkin pyykkärin sää, mahtava tuuli ja aurinko paistelee edelleen, vaikka matalalta kellon lähetessä iltayhdeksää.

Eilen olisi ollut kuoroharjoituksetkin, mutta lintsasin kylmästi, koska en ehdi mukaan Haaparannan retkelle, jota varten varaslähtöharjoitukset olivat. Niinpä vain istuarötkötin kotisohvalla. Jatkoin sentään kierrätysvirkkaustani oikeuttaakseni paremmin TV:n töllötyksen. Mies oli siirtämässä erinäisiä tallennuksia toiselle dvd:lle (siten että antoi ohjelman pyöriä ja toinen laite tallensi, en tiedä enkä ymmärrä tarkemmin). Hän kokosi kaikki The Joulukalenterin jaksot tyhjälle läpyskälle, johon jäi tilaa vielä parille leffalle. Niistä ensimmäinen oli Kameramies. Tai oikeastaan vajaa tunti lopusta. Siinäkin ajassa ehdin ihastella Buster Keatonia ja sen aikaista kameran käyttöä. Tulipahan vihdoin katsottua tuokin helmi. Jo nuorena ihastuin Keatoniin. Tykkäsin hänestä ja Harry Langdonista (hellunen lapsenkasvo) jopa enemmän kuin Chaplinista, jonka upean ja monipuolisen lahjakkuuden hahmotin paremin vasta myöhemmin. Tyttösenä minua miellytti enemmän totinen Kivikasvo kuin olkiaan kohautteleva ja naureskeleva Kulkuri. Nyt pitkästä aikaa taas huomasin, miksi aikanaan ihastuin. Ne silmät.

1822244.jpg

Wikipediasta on tuo kuva.