Hautuumaalla paleltuamme lähdimme ajelemaan Hyyppään. Emme poikenneet jokimukas, kun velipoika ehti sieltä jo lähteä kotiin. Mökki valmistunee jäliistä juhannuksen. Menimme ensin tädin luo, koska sisko oli vielä kirkoolla. Kummitäti laittoi taas kovetut trahteerit, ja mokioomia följyhyn; parsittuja sukkia, kankaita ja yhden viherkasvin, joka kirjan "201 huonekasvia" kuvan perusteella on köynnösviikuna eli vesifiikus. Tutkailimme myös aarteita tädin vitriinissä, tuliaisia matkoilta, muistoja esivanhemmista. Huomasin tutunnäköisen kristallimaljan; se oli aikanaan kastemaljana tokamme ristiäisissä. Kerroin tädille anekdootin, joka maljaan liittyi. Meillä on valokuva siitä, kuinka 2,5 vuotta vanhempi isoveli hörppää kastemaljasta vettä, jolla pikkuveikka oli juuri kastettu.

Eräs asia, jota tädissämme arvostan, on tuo sukurakkaus, joka ilmenee mm. siten, että hän on tullut suvun juhliin tänne saakka (kastemalja mukanaan). Kaukana sukulaisistani olen välillä tuntenut olevani vähän eristyksissä täällä vieraan heimon keskellä, eikä tänne sukulaiset usein ole eksyneet. Onneksi lappalaismieheni on tottunut pitkiin välimatkoihin, ja olemme sitten itse rehanneet sukuloimassa muutaman kerran vuodessa.

Poikkesimme mamman tuvalla ennen siskon luo menoa. Äiti oli pirteän ja iloisen oloinen. Mutta eipä aikaakaan, kun hän lakkaa tunnistamasta. Niin oli jo kerran käynyt, sisko kertoi. Häntä oli alkanut tosissaan hirvittää, kun mamma oli väittänyt: "et sinä oo Sirkku".

Siskon luona oli valakia hellas, voi kuinka suloisen lämmintä siellä oli. Saimme sisuksiimme myös lämmintä hirvisoppaa, jonka lihamestari itse oli keittänyt. Sisko oli paketoinut kauniisti Hyyppä-kirjan, jonka hän oli minulle ostanut. Vasta seuraavana päivänä kotona avasin sen varovasti paperia säästellen, ja luin kirjaa sängyssä kahteen asti yöllä, vaikka aamulla oli aikainen lähtö vaalipaikalle. Kirjan nimi on tuossa otsikossa, Hyvä on Hyypässä hypellä.