Kirjoitin aiemmin tänään, etten ole ainuttakaan perennapenkkiä mullistanut tänä kesänä. Nyt illalla lauluharjoitusten jälkeen sain sitten päähäni mennä kaivamaan esiin se yksi/ sen yhden(?), joka tänä keväänä ajettiin ruohonleikkurilla matalaksi ties montako kertaa ennen kuin muistin edes kaivata sitä. Mitäs tökkäsin sen aikanaan keskelle nurmea ilman selkeää rajausta. Kun jossain näin sen samaisen kasvin kukkivana, vasta silloin muistin, että mulla pitäisi olla tuo sama. Onneksi lehdet löytyivät elinvoimaisen näköisinä, ruohomättäiden sisältä. Nyt sitten siivosin rikkaruohot pois. Kuopan pohjalle levitin vanhaa, repaleista taimiharsoa (en muista tähän hätään, miksi sitä sanotaan virallisesti). Tiedä häntä, onko siitä mitään taikaa, mutta jonkin aikaa vaalea pilke kertoo ruohonleikkaajalle, missä mennään. Tai siis, mistä ei mennä.

Harmi, etten tiedä sen kasvin nimeä. Ja tänä kesänä en sitten saanut siitä kuvaa kukkivana.

Koko kaivuuajan minulle säkätti orava takapihan männiköstä. Sittemmin seurasin kauan aikaa, miten se taiteili männyn runkoa pitkin, suussaan ilmeisesti käpy, jota se mulukkas niin kuin hampahitoon muori kuivaa känttyä. Vasta kun se huomasi tuijotukseni, se kipitti ylemmäs intimiteettisuojaan.