Eilen oli huiman juhlaviikonlopun jälkeen varsinainen dagen efter -vointi, kun nukuin vatsakivuissa ja kuumesäryissä iltapäiväkolmeen saakka. Tänä aamunakin on vielä ollut hontelo olo, heräsin ensimmäisen kerran jo kolmelta. Olin aikeissa ruveta kyyläämään aamu-tv:tä, kun tajusin, ettei kello ole vielä paljon mitään. Nukuin vielä kuuteen, mutta sain odottaa edelleen kolmatta tuntia, ennen kuin odotettu ainemaatio-haastattelu tuli MTV3:lta. Tytär oli kaunis ja suloinen, hillitty, asiallinen ja sanavalmis. Nyt selvisi sekin, että Lybeckerin voitokas joukkue oli nimennyt donitseja ahmivan apinansa Carlokseksi. Ei ku pitäisikö se taivuttaa Carlosiksi.

Juhlaviikonlopusta voisi myös kirjoittaa, ennen kuin muistot haipuu. Jo perjantain käynti Oulun lähetysjuhlilla sai aikaan tunteen, että suu, silmät, korvat ja sydän oli täynnä. Siitäkin huolimatta, että kotimatkalla piti jäädä Kaakkuriin toviksi autoa korjaamaan. Mies veisti vesiletkun päästä murtuneen osan pois ensiapulaukusta löytyneellä turvavyöleikkurilla, kun ei muuta teräasetta ollut. Klemmarin kiristäminen ahtaassa paikassa näytti hankalalta, yritin näyttää valoa kännykän taskulampulla. Yhteentoista mennessä olimme kuitenkin turvallisesti kotona.

Jatkan Lähetysjuhlista ja konfirmaatiosta ehkä myöhemmin.