Viime kirjoituksessa viittasin ylioppilaslakkiin suhtautumiseen. Laajennan hieman aihetta.

Toissalauantaina vietettiin Helsingissä KD:n 50-vuotisjuhlaa. Ennen sitä Sari Essayahilta tuli sähköposti, jossa ehdotettiin, että mahdollisimman monet voisivat pukeutua kansallispukuun. Ehdotus oli kuitenkin lempeä suositus eikä mikään pukeutumisnormi. Itse en jaksanut lähteä Helsinkiin asti. Jos olisin, niin silloin ei ainakaan Sarin olisi tarvinnut olla yksin kansallispuvussaan. Ainakaan KD-lehtikuvassa ei näkynyt yhtään muita kansallispukuja. Toki niitä saattoi olla, ja varmaan olikin, takarivin naisilla, miksei miehilläkin. Oma suhtautumiseni kansallispukuun on samansuuntaista kuin ylioppilaslakkiin ja Suomen lippuun. Aina käytetään, kun se on mahdollista. Tosin lippuasia vielä klenkkaa. Mieheni ei ole kenties yhtä patrioottinen kuin itse lienen. Meidän pihassa ei edelleenkään ole lipputankoa. Ehken sentään ole patriootti, mieluummin kansallisromantikko.

Äitini teki siskoilleni ja serkuilleni kansallispuvut. Minä en jaksanut odottaa omaa vuoroani, vaan ostin toistakymmentä vuotta sitten Keltaisesta pörssistä jollekin tädille pieneksi käyneen Tuuterin puvun, jota olin pikkutytöstä asti ihaillut ja jota tiesin äitini ja tätinikin arvostavan. Siitä asti se on ollut käyttökelpoinen juhla-asu tilanteeseen kuin tilanteeseen; koulun päättäjäisiin, ristiäisiin, häihin, konfirmaatiojuhliin ja tietenkin KD:n puoluekokoukseen. Ei minua ole haitannut se, että olen ollut usein myös ainoa, jolla on kansallispuku. Ei sen jälkeen, kun sain tulikasteen 1977. Olin peruskoulun yläasteen seitsemännellä luokalla, kun koulussa vietettiin itsenäisyyspäivän aattona Suomen 60-vuotissynttäreitä. Silloin oppilaita kehotettiin pukeutumaan kansallispukuun. Äiti löysi vinttikomerosta minulle mamman vanhan puvun, vähän kauhtuneen ja tiukankin, mutta kansallispuvun kuitenkin.  Annapas olla. Kellään muulla yläasteikäisellä ei ollut - tietenkään - kansallispukua. Onneksi sentään yhdellä keskikoululaisella, minua kolmisen vuotta vanhemmalla könnönkyläläisellä Hannelella oli.

Se oli hieno koulupäivä (vaikka koinkin itseni jotenkin poikkeavaksi). Muistan miten itkin, kun kuunneltiin päivänavaukseksi keskusradiosta Hectorin laulua "Hei hei, Suomi-neitonen hei..."

Jostain vasta kuulin tai luin, että nyttemmin on kuitenkin kansallispuvun käyttö yleistynyt sitten radikaalien vuosikymmenten. Niitä tehdään kansalaisopistoissakin joka vuosi. Tuleehan se itsetehtynäkin tyyriiksi, mutta siinä on sitten elinikäinen juhlapuku, etenkin jos valitsee väljän mallin, joka ei pienistä painonvaihteluista hetkahda. Jotenkin odottaisin näkeväni niitä useammin ja useammilla - muillakin kuin omilla sukulaisilla. Ja Kaustisella.

Mutta entäs sitten tuo yo-lakki, joita on lähes joka kodissa.

Edelleen olemme mieheni kanssa uskollisesti pitäneet ylioppilaslakkejamme joka vappu, vaikka kellään muulla ei olisi. Nimittäin siellä yhteiskristillisessä vappujuhlassa. (Pitkään kuvittelin, että onpa Raahessa vähän ylioppilaita...) Katukuvassa ilokseni näin tänä vuonna jo useita lakkeja. Oli ilmeisesti lakille sopiva sää. Eräs uskova tuttava oli alkuviikolla sanonut miehelleni, tosin kai leikkimielellä, että nyt hän voi tervehtiä miestäni, kun hänellä ei ole enää yo-lakkia päässä. Juhlassa ei ollut ilmeisesti tervehtinyt. Ei, koska "meidän välissä on juopa". Mulle ei ole selvinnyt, keitä ovat me ja miksi on juopa.   

Mitä tulee Suomen lippuun, niin tässä kuussa on vielä kolme liputuspäivää jäljellä, äitienpäivä (joka on samalla helluntai), Snellmanin (ja suomalaisuuden) päivä sekä kaatuneitten muistopäivä. Erkki-pappanikin muistolle.