Monen monta blogitusta sitten ylistelin aistikkuutta... aistillisuutta... eiku sitä, että meillä on eri aistit, joiden avulla saadaan sekä tärkeää tietoa että upeita elämyksiä. Laittamatta mitenkään eri aisteja arvo- tai tärkeysjärjestykseen kirjoitan vähän hajuaistista. Lienee yleisinhimillistä, että moniin rakkaisiin muistoihin liittyy myös jokin haju, jonka ainakin kuivttelee muistavansa ja tunnistavansa vuosien jälkeen. Joitakin ikimuistoisia hajuja mainitakseni rakastan Kauhajoen kirkon tuoksua, erästä saippuaa, jonka tuoksu tuli tutuksi lapsuudessa sekä kahta kevään erityishajua, mahlan ja mudan.

Mutta tänään haluaisin unohtaa pari hajua. Olen ollut huomaavinani, että vanhemmiten olen tullut herkemmäksi erityisesti pahoille hajuille. Aamu alkoi ikävästi, kun rikoin koristemunan.  Tai jonka olin kuvitellut olevan koristemuna, kenties puusta tehty. Kävikin ilmi, että se oli aito muna, jossa oli vielä ruskuainen sisällä. Se oli ollut siellä ties kuinka kauan. Edes päivän mittaan luokassa lisääntynyt pierun ja hien haju eivät saaneet minua unohtamaan kananmunaa. En tietenkään voinut jättää sitä roskikseen haisemaan. Maalarinteipillä tilkittynä muna päätyi kotona kompostiin. Mutta mun pöljän piti vielä koettaa riistää siitä kaunis savannikuvioinen muovi päältä talteen. Nyt se pikkuinen muovinpala likoaa kylppärissä saippuavedessä. Jos haju irtoaa siitä, teippaan sen jälleen kananmunan päälle - mutta tyhjäksi puhaltamani.   

Mutta miten mä koskaan ikinä unohdan sen katalan munan, kun kirjoitin siitä seikkaperäisen kuvauksen. Edelleen pöljä.