Kuopus täytti tällä viikolla 17 vuotta, mutta syntymäpäivä jäi kaikenmaailman arkikiireiden jalkoihin. Perjantaina sentään jälkijättöisesti juhlistettiin merkkitapausta  lähtemällä elokuviin melkein koko väellä. Veljeksistä keskimmäinen oli Turkkuses Maata näkyvissä -festareilla (eikä ole sieltä vieläkään palannut) mutta me kaikki muut menimme iltanäytökseen katsomaan Harry Potter 7:n ensimmäisen osan.  Koska näytös oli täällä jo viides, mitään tungosta ei ollut. Tutut paikat parven peräseinällä oli vapaana. Iltaan mahtui dramatiikkaa ja suuria tunteita niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva oli juuri alkanut, kun eräs katsoja oksensi. Energiajuoman imelä maku levisi parvella. Samalla penkillä ollut nuoriso kauhisteli varsin äänekkäästi ja voimasanoihin turvautuen. Paikkojakin piti sitten vaihdella, penkkien yli kaahien. Ilmeisesti oksennus ei sitten johtunutkaan pelkästään liiasta energiajuoman litkimisestä, kun ressukka myöhemmin joutui poistumaan kaverinsa saattamana. Olin hirveän hyvilläni, kun kuulin kollegani fiksun pojan huikkaavan poistuvalle "pärjäätkö?" Täytyypä muistaa kiittää äitiä hyvästä kasvatuksesta.  

Itse elokuvasta en halua paljastaa liikaa, ties vaikka joku vielä on menossa katsomaan. Mutta sen verran kerron, että osa katsojista oli ilmiselvästi sellaisia, jotka eivät olleet lukeneet kirjaa. Oli todella mielenkiintoista huomata, kuinka suuren ja järkyttävän vaikutuksen elokuvan loppukohtaus teki ja kuinka syvältä se kosketti, kun sieltä ja täältä ympäriltä kuului yhtäaikaisia voihkaisuja. 

Tietenkin kirja hakkaa elokuvan mennen tullen ja tietenkin minä olisin valinnut mukaan paljon sellaista, mitä nyt oli jätetty pois ja vastaavasti olisin lyhentänyt tai poistanut monta muuta kohtausta. Mutta silti elokuvan näkeminen oli positiivinen ja koskettava kokemus. Ja kuten jo Häkkilän Jussi paikallislehden leffa-arvostelussa totesi, Kolmen veljeksen tarinan animaatio oli mahtavan upea.