Minun piti tänä iltana soittaa tädille, että loputkin mukaani laittamansa lastenvaatteet menivät vinkiää kiertoon ja että se yksinhuoltajaäiti tuli kertomaan, miten lapsi oli iloinnut uusista (käytetyistä) kengistään. No, en vielä tänä iltana saanut soitettua kuin pianoa.

Mitä tulee niihin murheisiin, niin oli aika shokeeraavaa saada työsähköpostiin vastaus, että valitettavasti sähköpostin tarkoitettu vastaanottaja, eräs yhteistyökumppanini mamu-asioissa, kuoli kuukausi sitten. Tänään kuulin syynkin. Syöpä. Otsikossa murhe on monikossa. Surin tänään parinkin oppilaani asioita, toisella käsittämätöntä sairastelua, toisella yllättäviä rahahuolia. Taivaan Isä, kanna näitä tyttöjä!

Totesin Tiinalle tänään, että minusta tuntui kuin olisin tänään koulujen väliä kävellessäni ennättänyt kasvattaa enemmän kuin luokkahuoneessa. Mennen tullen yllätin oppilaan tiputtamasta roskia. Ensimmäisellä kerralla olin ohittanut rivakalla kävelytyylilläni pari alakouluikäistä poikaa, joivat mehua. Eikös pian takaani kuulunut mehupurkin pamahdus, pysähdyin ja käännyin huikkaamaan, että ethän jättänyt sitä mehupurkkia maahan. Poika kääntyi kiltisti noutamaan jätöksensä. Silloin huomasin, että usein roskaaminen saattaakin olla ajattelemattomuutta, jolloinhan asiaa auttaa, kun saadaan ihmiset ajattelemaan. En kuvaile sen tarkemmin toista roskaustapausta (sekin päättyi toki jälkien siivoukseen) enkä paria muuta episodia, joissa jouduin puuttumaan koulunuorisomme käytökseen. Tarttee puuttua, vaikkei sillä heti näyttäisi olevan vaikutusta.