Eilen illalla lankapuhelin soi kolme kertaa. Se on kännykkäaikana poikkeuksellista. Kaksi puheluista oli minulle, molemmat vanhoilta ihmisiltä. Ensin 80-vuotias lähes sokea isäni kokeili, onnistuuko hän näpyttelemään oikean numeron. Olin itse aikonut soittaa isälleni edellisenä iltana, mutta se jäi tekemättä tympeän sunnuntaivetelyyden takia niin kuin moni muukin hyvä ja tärkeä asia. Minusta isän ääni kuulosti liikuttuneelta, kun hän tervehti. Minua harmitti ja koin syyllisyyttä, kun en ollut ennättänyt soittaa itse ensin ja osoittaa siten, että muistan häntä. Toinen puhelu oli samansuuntainen. Yli 70-vuotias tuttu rouva soitti ja sanoi, ettei ole minusta mitään kuulunut, vaikka joulun edellä nimipäiväkahveillaan lupailin, että kävisimme mieheni kanssa joululoman aikana. Taas iski syyllisyyden tunne, eikä tietenkään aiheetta. Mutta keskiviikkona lupasin kuitenkin poiketa menomatkalla kuoroharjoituksiin.

 

Mitä tämä on? Vieraannuttaako politiikka elämästä ja ihmisistä?  Mitä lähempänä vaalit ovat, sitä enemmän laiminlyön arjen asioita? Mutta ollakseni rehellinen en kyllä voi yksipuolisesti syyttää vaaleja siitä, että asioita jää taka-alalle. Voisin turvautua kännykkäkalenteriin. Mitä jos laittaisin toistomuistutuksen: ”Soita isälle”? Tuumasta toimeen! Nyt jo hymyilyttää. Kyllä tämä tästä.