maanantai, 23. huhtikuu 2018

Koesuma

Niin, työasiaa... Ennen kotiin lähtöä huomasin yhden oppilaan jättäneen reppunsa luokkaan ennen  liikuntatunnille lähtöään. Halusin lukita luokan oven, joten toin hänen reppunsa luokasta käytävälle. Mutta sitä ennen kurkkasin reppuun, oliko siellä äidinkielen kirjat keskiviikon kokeeseen valmistautumista varten. Eipä ollut, joten kurkkasin hänen pulpettiinsakin ja sujautin sieltä kirjat reppuun. No, kohta hän tulikin jo itse paikalle ja kerroin, mitä olin tehnyt. Hän oli kovasti kiitollinen ja lauloi minulle kiitoslaulun 😁

Ennen keskiviikon koetta suurimmalla osalla porukasta on myös uskonnon koe huomenna. Laitoin siitä vielä evästystä ja muistutusta tänään wilmaan, kun eräs oppilas tuntui olevan aivan tietämätön kokeesta, vaikka siitä on puhuttu, vaikka se on ollut kirjoitettuna taululle läksyjen ja kokeiden palstalle ja vaikka se on ollut jo kauan wilmassa koelistalla. Nyt sitten kyseisen oppilaan äiti purki minuun turhautumistaan wilmaviestillä: ”mistäs oppilas nyt lukee kokeeseen, kun hänellä ei ole kirjaa mukana??” - Meinasin ensin vastata, että Raamatusta. Mutta vastasin sitten ehkä vähän vähemmän ivallisesti, että oppilaat saavat käyttää Uutta Testamenttia kokeessa.

Ilmeisesti vastaus tyydytti, koska perästä ei kuulunut mitään. Ymmärrän, että kyllä se turhauttaa, kun lapsi ei tunnu kuulevan. Minuakin se turhauttaa. Meidän täytynee oppilaan kanssa yhdessä koettaa miettiä konsteja tuohon ongelmaan. Minulla on luokassa aika monta muutakin oppilasta, jotka vaatisivat erityistä huomiota ja huolenpitoa ja joiden avuntarve on paljon suurempi tai näkyvämpi, josta syystä en useinkaan hoksaa varmistaa tämän yhden kohdalta, menikö viesti perille. Kyse on siis kolmas- ja neljäsluokkalaisista. Ihana porukka muuten. Ja ihanat huoltajat. Tämä yksi, jolla on itselläänkin opettajatausta, vain tuntuu suhtautuvan kovin vakavasti juurikin kokeisiin...

 

maanantai, 23. huhtikuu 2018

Kas, kuvaa

Tulin näin pian uudestaan vanhalle blogilleni aikoen avautua työasioista, kun hoksasin kokeilla, miten täällä nykyisin sujuu kuvien lisääminen. Kas kun bloggerissa en ole aikoihin lisännyt mitään kuvia, kun olen sinnekin kirjoitellut lähinnä tällä iPadilla ja kun sinne ei pysty lisäämään kuvia suoraan iPadin kuvakirjastosta. Tai sitten mä en vain ole konstia hoksannut. 

Mutta kappas! Tännehän kuvien liittäminen näyttäisi luonnistuvan ihan tuosta vaan. Niinpä länttäsin pari otosta, jotka napsaisin viikonlopun mökkireissulla. Kännykällä otin muutamia kukkakuviakin, mutta sieltä en ainakaan toistaiseksi yritäkään kirjautua vuodatukseen.

Ekassa kuvassa on lämpökompostorimme rinnatusten. Oikeanpuoleinen vanhempi veli tuotiin kaupunkikodista auton sisällä(!) ja kun se oli kyydistä purettu aloin oitis sitä täyttää. Niin sekin vain alkoi tuota pikaa pöhistä, kuten tuo toinenkin, jota aloin tyhjäämisen ja sulattelun jälkeen täyttää uudelleen edelliskerralla mökillä käydessämme.

AC2257D2-DCE6-4620-9BB3-255B5B95588A.jpg

 

Toisessa kuvassa on ensi- tai viimesatoa. Hain kellarista viimeisen mukulasellerin ja KASVIMAALTA maa-artisokkaa ja yhden palsternakan. Niistä keitin meille sosekeittoa. Ja aivan oikeaksi havaitsin kuulemani seikan: että maa-artisokka on keväällä vielä makeampaa kuin syksyllä. NAM!

2CDEDEFE-2490-47BF-89CB-98F96DEF6F26.jpg 

 

 

 

 

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Tyhjän kodin syndrooma

Olemme elelleet kahdestaan miehen kanssa jo muutaman vuoden, tyhjään pesään olemme siis sikäli jo tottuneet. Vaan nyt lastemme lapsuudenkoti on tyhjätty kaikesta muustakin. Tänään julkaistiin netissä puolitoistakerroksisen omakotitalomme myynti-ilmoitus erään kiinteistönvälitysfirman sivulla. Itsekin otin joku päivä sitten muistoksi kuvia tyhjästä ja mahdollisimman tarkoin siivotusta kodistamme. Se on ollut asujia vailla jo tammikuusta asti, jolloin muutimme miehen kanssa osakekolmioon työpaikkani liepeille. Pitkin alkuvuotta olemme sitten vähitellen kärränneet kampetta niin uuteen kotiin kuin kesäkotiinkin. Ja kulkeneet siellä siivoamassa aina, kun on ollut jotain muutakin asiaa kaupunkiin.

Entinen kuorotoverini kysyi, tuntuuko kodista luopuminen haikealta. Ei oikeastaan. Olen tehnyt surutyön sen osalta jo aikaisemmin. Kun olin jäämässä vuorotteluvapaalle ja kun sen sekä putkiremontin takia aloimme osittain tyhjätä kapunkikotiamme jo vuonna 2014, itkin jo itkuni siinä vaiheessa, kun lajittelin lasten tavaroita, päiväkerhon askarteluja ja kouluvihkoja ym. -tarvikkeita. Yläkerran ”peräkomero” tai ”sivukötseli” oli ollut varastonani niin joulukoristeille kuin -korteillekin ja noille lasten muistoille. Erityisen kyynelten vuodatuksen sai aikaan keskimmäisen pojan reppu. Se oli hänelle käytettynä jostain hankittu alakouluaikoina ja se sama reppu palveli häntä lukioon asti. Poika tuntuu olevan yhtä nuuka kuin äitinsä. Repusta ei olisi enää ollut iloa kenellekään, sen verran ajan hammas oli sitä syönyt. Silti tuntui kovin haikealta heittää se pois. Otin siitä kuitenkin talteen vetoketjun ja kiristyshihnoja. Jonkin verran lasten muistoja siirsin kesäkodin ullakolle, mutta mm. joulukortit laitoin tuolloin kiertoon eli lahjoitin niistä kaikki mahdollisesti keräilijöille kelpaavat Suomen Lähetysseuran postimerkki- ja korttikeräykseen huutokaupattavaksi. 

Elämme jännittäviä aikoja. Ensi sunnuntaina taitaa olla ensimmäinen yleisönäyttö kodissamme. Neljä kuukautta firmalla on aikaa kaupata taloa. Olisi hienoa, jos jo ennen kesän alkua joku sen ostaisi. Ja ostajallekin olisi mukava päästä laittamaan pihaa ja puutarhaa omanlaisekseen. Luotan, että aika tavaran kaupittoo. Jos se ei heinäkuun loppuun mennessä ole tehnyt kauppaansa, niin joskus toiste sitten. 

 

maanantai, 4. heinäkuu 2016

Garderobi uudistuu

Kesäloman alkupuolella kirjoittelin vihkoon muistiin itselleni työlistaa. Siihen tuli kolme pääotsikkoa, ykkösenä työasiat, kakkosena ja kolmosena kesäkoti ja kaupunkikoti. Oliko listan kirjoittamisella motivoiva ja asioita vauhdittava vaikutus, sitä en osaa objektiivisesti arvioida. Mutta retajamaan jääneet työasiat listalta on jo pyyhitty yli ja aika monta kesäkodin kohtaakin. Oikeastaan vain ne, joissa mainitaan jonkin kohteen siivous, ovat kesken. Kaupunkikodin osalta pääsen vauhhtiin vasta elokuussa sinne palattuamme.

Yhtenä kohtana listallani lukee myös matonkuteiden leikkuu. Se on vähän hassua, kun minulla ei ole kangaspuitakaan. Mutta aina kaikki tähän asti leikkaamani matonkuteet ovat kauppansa tehneet, kun olen niitä ilmaiseksi antanut. Nyt kun säät ovat olleet sateisia ja viileitä, kipusin yhtenä iltapäivänä vintille penkomaan sinne jemmaamiani lootia ja pussukoita. Tai oikeastaan kannoin ne "kylmältä vintiltä" valoisaan vinttikamariin, jossa aloin niitä penkoa.

Minulla oli yksi iso jätesäkki sellaista lumppua varten, joka ei arvioini mukaan kelpaisi kuin energiajätteeksi. Lisäksi lajittelin pariin laatikkoon nättejä tilkkuja, kenties nukenvaatteiksi tai askarteluun, yhteen kassiin isommat kangaspalat ja vaatteet uusiokäytettäväksi erilaisiin ompelutöihin, toiseen kassiin niitä matonkuteiksi leikattavia, lakanaa ja trikoota. Sitten muodostui odottamatta vielä yksi kasa. Siinä oli sellaisia vaatteita, jotka vein vaatekaappiini. Niistä osa oli sellaisia, jotka olin aiemmin tyhjännyt vaatekaapista (omastani tai miehen kaapista) pois... Ehkä vain kolme vaatekappaletta oli sellaisia, jotka vien läheiselle kirpparille. Perustelin itselleni moista irrationaaliselta vaikuttavaa ratkaisua muutamalla argumentilla. 1) Vastikään kirpparilla käydessäni jätin tyystin vaatteet ostamatta. Itse asiassa en ole koko vuonna ostanut vaatteita, päin vastoin olen onnistunut viemään kirppikselle ja vastaanottokeskukseen useammankin pussillisen tarpeettomia kamppeita, joten en ole vaatekaappiani viime aikoina täyttänyt - ennen kuin nyt näillä uusioilla. 2) Jos vaatetta voi vielä käyttää, niin on ekologisempaa käyttää kuin leikata matonkuteiksi saati nakata energiajätteeseen. Sitä paitsi säästyy rutkasti aikaa ja vaivaa, kun voi pienentää leikattavien määrää. 3) Kun ihmisellä on kerran kaksi kotia ja näin ollen kahdet garderobitkin, ja kun kaupunkikodissa tarvitaan lähinnä koulutyöhön sopivaa vaatetusta ja kesäkodissa taas enempi rönttävaatetta, joka on omialtaasta ryöttääntymään, niin mikä jotten jemmaa kesäkodin kaappiini useampaakin kauhtunutta t-paitaa. vähän tahraantunutta ja hihansuista hiutunutta college-paitaa sekä ihan ehjiä ja siistejä pitkähihaisia aluspaitoja, jotka omilta pojiltamme olivat jääneet vähälle käytölle. Niin, ja tarvitsenhan sinne kaupunkikodin kaappiinkin ryötettäväksi joutavaa työkampetta.  

Matonkuteiksi leikattavat kannoin alakertaan eteiskomeroon odottamaan suotuisampia ilmoja. Kunhan kuistilla taas tarkenee istuskella, siirryn sinne silppuamaan, niin ettei tarvitse pölyttää pirtissä.  En vielä ala kenellekään kuitenkaan mainostaa tai kaupata matonkuteita, kun en ensimmäistäkään rettua ole saksinut. Mutta voisin silti vetää yli listastani myös jo kohdan "matonkuteiden leikkuu", on se jo niin hyvällä mallilla.

keskiviikko, 9. maaliskuu 2016

En enää rupee

Olen päässyt irti pitkäaikaisesta sihteerin hommasta ja samalla koko johtokunnasta. Eihän siihen oikeasti tarvittaisi kuin ilmoitus, ettei ole enää käytettävissä, mutta niin vain vuodesta toiseen olen antanut puhua itseni jatkamaan. Kunnes nyt minulla oli selkeä ja käyttökelpoinen syy jäädä pois, vaalipiirin vaihtuminen. Emme me kuitenkaan ihan vain siksi ole muuttaneet kesäkotiimme, että saisin pätevän syyn jättäytyä pois naispiirin johtokunnasta. 

Oho, meinasin jo ehtiä unohtaa, mihin suuntaan olin aikeissa viedä tätä kirjoitusta - otsikkoakaan en vielä tässä vaiheessa ole miettinyt. Mutta suuntaan kohti kieltäytymisen opettelua. Kertoessani ystävälleni tuosta irrottautumisesta lupasin, että hän saa tervata takapuoleni, jos minut vielä joskus  nähdään samaisessa johtokunnassa. Kun hän arveli, pitäisikö hankkia tervaa valmiiksi, väitin hänelle, että olen oppinut läksyni ja jatkossa osaan olla lupautumatta joka hommaan, johon osataan kysyä. Ja viittasin katumukseeni taannoisesta lupautumisesta...

Ainakin kuvittelen oppineeni läksyn kantapään kautta viimeisten kuukausien aikana. Loppusyksystä minua kysyttiin luennoimaan aikuisille helmikuussa. Koetin estellä ja esittää, eikö saman alan parempia asiantuntijoita löytyisi pilvin pimein, mutta lopulta suostuin. Siitä seurasi kauhea stressi, unettomia iltoja ja epävarmaa valmistelua pitkin helmikuuta. Siinä vaiheessa en sentään hoksannut sitä, että eri opistojen aikuis- ja täydennyskoulutuksiin osallistujilta pyydetään palautetta kurssista. Mutta senkin sitten jossain vaiheessa älysin, ja stressi vain lisääntyi. Eikä se tietenkään päättynyt siihen, että koulutuspäivä oli ohi, vaan sitten alkoi jälkipuinti ja palautteen odottelu. 

Edellä mainittu ystäväni koetti rauhoitella, että koskaan kukaan aikuiskouluttaja ei voi olla kaikille mieliksi. No, se meinaa kyllä sitä, että minusta ei ole aikuiskouluttajaksi... Tai sitten tuonkin kurssin tarkoitus minuun nähden oli mm. kouluttaa hyväksymään sitä, etten voi miellyttää kaikkia. 

Pelkäsin palautteen tuloa, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ajattelin että joko ne eivät haluakaan lähettää minulle palautetta, kun se oli pelkästään negatiivista tai että palautteen tulo ajoittuu tietenkin juuri sellaiseen hetkeen, jolloin olen muutenkin haavoittuvimmillani. 

Tänään sitten huomasin saapuneiden sähköpostien joukossa tutun kurssisuunnittelijan nimen, ja välittömästi - vaikka en ollut lukenut vielä sanaakaan viestistä - takaraivossani tuntui se tuttu kipu, joka liittyy minulla aina häpeäntunteeseen. Palaute tuli onneksi suodatettuna eikä suorina lainauksina, mutta silti olen sitä märehtinyt. Ja tietysti palautteen piti tulla juuri tänään, kun olen - poikkeuksellisesti - yksin kotona.

Mutta olen saanut tänään myös puhtaasti iloisia viestejä ja uutisia. Otan ne Taivaan isän hoitona.